Perillä

Joululoma vanhempien luona päättyi taas tuttuun kommenttiin. ”Ilmoita, kun pääset perille.”

Mutta jos on koko ajan liikkeessä, niin koska on perillä?

Ostin auton 9 kuukautta sitten. Olen ajanut sillä sen jälkeen keskimäärin yli 2 500 km kuukaudessa. Lisäksi olen kulkenut paikasta toiseen muillakin kulkuvälineillä, kuten polkupyörällä, junalla, bussilla ja lentokoneella. En uskalla laskea kuinka kauan aikaa olen käyttänyt siihen, että olen siirtynyt paikasta toiseen tai kuinka paljon kilometrejä on kokonaisuudessa kertynyt.

Vuoden aikana olen myös asunut kolmella eri paikkakunnalla. Ja yhteensä kuudessa paikassa minulla on ollut siinä määrin vakituinen paikka asua/majoittua, että siellä on ollut hammasharjani ja vaatteitani valmiina.

Muutenkin tuntuu olleen aika paljon muutoksia suuntaan jos toiseen. Vuoden aikana olen ollut niin opiskelija, valmistunut, työtön, töissä, seurustellut, kihloissa, eronnut.

Välillä tuntuu, että hädin tuskin ehdin pysähtyä ennen kuin taas lähden liikkeelle.

Mutta minne olen matkalla ja koska olen perillä?

Lähetin äidilleni viestin ”Perillä” siinä kohtaa, kun minusta tuntui, ettei minun enää tarvitse kulkea minnekään päästäkseni sinne, minne haluan. Lähetin sen siinä kohtaa, kun matkattavilla kilometreillä ei enää ollut merkitystä.

Voimakkaamman ihmisen kaiku

Minulla on rahapussissani pieni, ryppyinen ruutupaperin pala, johon olen kirjoittanut lauseen:

”Toivottavasti en ole vain voimakkaamman ihmisen kaiku”

En muista mistä olen sen kuullut tai lukenut tai koska olen sen rahapussiini laittanut. Monta kertaa olen kaivanut sen esiin. Välillä olen tyystin unohtanut sen ja sitten taas löytänyt, lukenut ja pohtinut sitä.

Me heijastelemme muita ihmisiä. Olemme erilainen eri ihmisten seurassa. Opimme tietoisesti ja tiedostamatta asioita ja tapoja muilta. Sopeudumme. Kehitymme. Opimme. Muutumme.

Minulla on ollut ilo ja kunnia kohdata paljon hienoja, persoonallisia, älykkäitä ja voimakkaita ihmisiä. He ovat vaikuttaneet minuun. Olen oppinut heiltä paljon. Olen yrittänyt omaksua heiltä piirteitä, joita heissä ihailen ja arvostan.

Mutta monta kertaa sitä ryppyistä lappua lukiessani olen miettinyt, kuinka paljon voimme muuttua seuramme kaltaiseksi. Ja kuinka paljon seuran saa antaa vaikuttaa omaan käytökseen? Koska kadotamme itsemme ja meistä tulee vain voimakkaampien ihmisten kaikuja? Mistä tietää, mikä osa on minua ja mikä on oikeastaan pala jotakuta muuta?

Laitan paperilapun takaisin lompakkoon kaikkien kuittien ja korttien sekaan ja toivon, että löydän sen taas sellaisena hetkenä, jolloin on syytä pysähtyä miettimään asiaa. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, etten ole vain kaiku. Olen jotain muuta. Ja hyvä niin.

Merkkipäivä

On kulunut 10 vuotta siitä, kun tein yhden elämäni parhaista, radikaaleimmista ja rohkeimmista ratkaisuista.

Leikkautin hiukseni lyhyiksi.

Minulla oli pitkät vaaleanruskeat hiukset, pisimmillään alaselkään asti. Ne olivat myös vallattomat ja liukkaat, eivätkä pysyneet kiinni vaikka kuinka yritin. Marraskuussa 2003 olin Turussa aikidoleirillä (4 kuy:na, ensimmäisellä Igarashi-sensein leirillä). Kaikki muut olivat jo menneet treenisaliin, mutta minä seisoin pukukopin peilin edessä ja yritin epätoivoisesti saada hiukset riittävän tiukasti kiinni. Juuri ja juuri ehdin saliin ennen treenien alkua, mutta samalla päätin sen olevan viimeinen kerta kun taistelen tottelemattomien hiusteni kanssa.

Seuraavalla viikolla marssin kampaajalle, leikkasin hiukseni lyhyiksi ja värjäsin ne.

Itse olin varsin tyytyväinen (ja olen edelleen), mutta muiden välitön reaktio oli pikemminkin järkyttynyt kuin positiivinen: Äitini parkaisi kotiin palattuani ” Mitä oot mennyt tekemään!”.  Kun taas silloinen lukioni rehtori yritti poistaa minua koulurakennuksesta, koska ei tunnistanut minua.

Ai eikö hiusten leikkaaminen kuulosta kovin radikaalilta ja rohkealta?

Ehkä se oli vain ensimmäinen päätös, jossa uskalsin tehdä kuten itse halusin, kysymättä muiden mielipidettä, tietäen että muut olisivat eri mieltä ja yrittäisivät kieltää, jos heidän mielipidettään kysyttäisiin. Ainakin se oli ensimmäinen tietoinen ja jälkikäteen yksilöitävissä oleva päätös, jolla olen alkanut luoda omaa itseäni, ulkonäköäni, persoonaani ja elämääni siihen suuntaan, johon se on kulkenut.

Satuttamisesta ja unohtamisesta

”Jos satutat toista ihmistä, unohdat asian helposti päivässä tai kahdessa. Mutta se, jota on satutettu, joutuu elämään vammansa kanssa kunnes se paranee – jos paranee – ja hän muistaa aina kuka teki hänelle ja mitä.”

Igarashi-sensei varoitteli tähän tyyliin pari viikkoa sitten aikidoleirillään Helsingissä, mutta opetus ei päde vain rannelukkojen vääntämiseen. Valitettavasti toista ihmistä on liian helppoa satuttaa henkisesti tai fyysisesti, aktiivisesti toimien, laiminlyöden, vahingossa, huomaamattaan, tahallaan tai suunnitelmallisesti. Tapoja on monia.

Mutta en ole aikaisemmin miettinyt, kuinka mahdotonta on unohtaa. Anteeksi voi antaa, mutta voiko unohtaa? Minua on onneksi loukattu pääosin fyysisesti ja vahingossa (ja treeneissä!). Minulla ei ole ollut mitään anteeksiannettavaa eikä kaunaa, sillä kaikki ovat olleet puhtaita vahinkoja, joissa olen itse yhtälailla ollut osallinen. Mutta kyllä minä silti muistan kuka teki liian tiukan kyynärpäälukon, kuka mursi kämmenluuni, kuka löi peukalonkynteni epämuodostuneeksi jne. Sen vain muistaa.

Rikosoikeudessa, varsinkin tietyissä suuntauksissa kuten sovittelussa ja restoratiivisessa oikeudessa, uhrin asemaa korostetaan ja hänen näkökulmansa huomioimaan. Puhutaan asioiden käsittelystä, anteeksi antamisesta ja toipumisesta. Toisaalta rikosjärjestelmä ja rangaistus voidaan nähdä myös jonkinlaisena kostona.

Mutta voiko uhri unohtaa? Jos minä en osaa unohtaa vahingossa tehtyjä pieniä vammoja, kuinka rikoksen uhri voisi unohtaa pahoinpitelyn tai ryöstön? Tai raiskauksen? Tai läheisen murhan?

Ei. Ihminen ei unohda vaikka haluaisikin. Vaikka asiat kuinka käsiteltäisiin, annettaisiin anteeksi tai kostettaisiin, ne kokenut taitaa kantaa niitä aina mukanaan.

Tytöt kylpylässä

Olipa kerran pikkutyttö, joka oli varsin omapäinen, vähän pikkuvanha ja melkoisen aikaansaava.

Kerran, tytön ollessa 6-vuotias, hänen isänsä lupasi viedä tytön ja tämän ystävän kylpylään. Tämä oli tytöistä uutta, jännittävää ja kerrassaan mahtavaa.

Kun kylpylään lopulta päästiin, tytöt EHDOTTOMASTI vaativat, että he menevät naisten puolelle pukukoppiin ja suihkuun. Isällä ei tässä asiassa ollut juuri sananvaltaa ja ohjeiden saattelemana tytöt menivät kahdestaan pukuhuoneeseen. Isän murehtimisesta huolimatta kaikki sujui luonnollisesti ongelmitta.

Mutta tytöt olivat varautuneet tähän poikkeukselliseen tilanteeseen eli kylpylässä käyntiin sen vaatimalla arvokkuudella ja pakanneet vanhempien tietämättä mukaansa ylimääräisiä vaihtovaatteita. Kun tytöt (lopulta) tulivat pois pukuhuoneista uimisen jälkeen, olivat he pukeutuneet parhaisiin juhlamekkoihinsa ja kiiltonahkakenkiin. Hämmästyneelle isälle ilmoitettiin, että uimisen jälkeen pitää tietenkin päästä ravintolaan ja tanssimaan.

Ja kuten isät yleensäkin, oli tämäkin isä pyöritetty tyttärensä pikkusormen ympärille ja tytöt saivat tahtonsa läpi.
--
Itsellänihän ei suinkaan ole mitään tekemistä tarinan pikkutytön kanssa.

Taustamusiikkia

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, minulla olis taustamusiikit valmiiksi valittuna moneen kohtaukseen. Ehkä ne kaikki lapsena katsotut Disney-piirretyt ovat onnistuneet aivopesemään minut, kun tällaisia mietin. Tai sitten alan muuttua Ally McBealiksi (sarja on muuten syyllinen siihen, että päädyin oikikseen, mutta siitä toiste), mutta ainakaan vielä tanssivia vaivoja ei ole alkanut näkyä. Eikä ainakaan anoreksian oireita.

Aikidon jiuwazaan / taninzudoriin (vapaaharjoittelu yhtä tai useampaa hyökkääjää vastaan) olen löytänyt täydellisen taustamusiikin, joka tukee sitä, mitä haluaisin tekemiseni olla: Luis Bacalovin Summertime Killer, joka monelle on varmaan paremmin tuttu Kill Bill vol. 2:sta kuin Summertime Killer leffasta 70-luvulta.

Loistava biisi! Haluaisin, että aikidoni olisi samanlaista kuin se. Rentoa, mutta todella määrätietoista. Rytmin vaihdoksia, mutta ei mitään kiirettä minnekään. Reagoi ja mukautuu, mutta pitää homman koko ajan hallinnassa. Sellaista tykitystä, ettei kenellekään jää epäselväksi kuka määrää tahdin ja suunnan.

Mutta hiljan tajusin, että haluaisin saman biisin taustamusiikikseni myös oikeussaliin. Haluaisin, että minulla olisi sielläkin se sama fiilis.

Sanotaan, että pitää vielä harjoitella. Molempia.

Näyttämisen tarve

Työkaverini tokaisi alkuviikolla, kun osa viivytteli lounaalle lähtiessä:

”Mitä naiset siellä taas stressaa? Tulkaa nyt vaan. On se niin helppoa olla mies, kun ei tarvitse murehtia joka asiasta.”

Jäin miettimään.

Stressaavatko naiset turhaan ja enemmän kuin miehet? Ja ennen kaikkea: stressaanko minä turhaan ja turhista asioista?

Tiedän, ettei täydellisyyteen kannata liikaa pyrkiä. Kun muutakin tekemistä riittäisi, ei vaan voi jäädä hiomaan jokaista lausetta tai muotoilua täydellisyyteen asti. Jos asiassa ei ole virheitä ja viimeistelyllä ei ole asian lopputuloksen kannalta enää merkitystä, on mentävä eteenpäin. Tietenkin yksityiskohdat ja viimeistely ovat tärkeitä, mutta täydellisyyttä ei voi koskaan tavoittaa.

Myöskään liika yrittäminen ja jännittäminen eivät suorituksia edistä – on kyse sitten kirjoittamisesta, aikidosta, juoksemisesta, esiintymisestä, ihmisten kohtaamisesta tai ongelmanratkaisusta. Pieni stressi on hyvästä ja sen avulla tulee parhaita suorituksia, mutta kun stressiä on liikaa, menee kaikki ihan plörinäksi.

En kuitenkaan missään nimessä usko, että 

A) KAIKKI naiset olisivat perfektionisteja ja stressipesäkkeitä tai 

B) VAIN naiset olisivat sellaisia. 

Tunnen monia naisia, jotka ovat varsin huolettomia ja toisaalta tunnen sairaalloiseen täydellisyyteen pyrkiviä miehiä. Enkä muutenkaan usko monenkaan asian tai ominaisuuden olevan sukupuoleen sidottu. Mutta silti pelkään, että liian monet naiset yrittävät liikaa, pyrkivät täydellisyyteen, murehtivat ja stressaavat turhaan. Mutta miksi näin? 

Ainakin minulla on nuorena naisena töissä ja monessa muussa asiassa näyttämisen tarve. Tiedän olevani yhtä hyvä (tai ehkä vielä parempi) kuin muut (lue: miehet). Ja haluan myös näyttää sen. Niin töissä, aikidossa, kaikessa. Eli teen mielelläni vähän enemmän, paremmin ja nopeammin. Näyttääkseni.

Sen sijaan että keskittyisin olemaan mitä olen ja tekemään mitä teen, murehdin sitä, ymmärretäänkö, että olen hyvä vaikka olenkin nuori nainen.

Vaikka minua ei ole vähätelty sen vuoksi, että olen nuori nainen, silti tunnun pelkäävän että niin ajateltaisiin ja koen tarvetta varmuuden vuoksi näyttää, ettei siihen ole aihetta. Olen tiedostanut tämän asian vasta melko hiljan. Toivon olevani ainoa, joka näin tuntee, mutta taitaa löytyä liian monia nuoria naisia, jotka tietoisesti tai tiedostamatta kokevat samanlaista tarvetta näyttää, että osaavat hoitaa hommat vähintään yhtä hyvin kuin miehet.

Rehellinen itselleen

No nyt on uusi osoite blogilla!  Ja voi vitsi mitä kaikkia vaihtoehtoja ja ominaisuuksia tähän pystyy valitsemaan.

Voin ihan suoraan myöntää, että kuvittelen olevani kaikkivoipainen ja osaavani ihan kaikkea. Eli tottakai osaan yhdistellä juuri sopivat värit, fontit ja taustakuvat, jotka toimivat ja sointuvat kivasti yhteen, ja jotka tekevät blogin ilmeestä tasapainoisen mutta kuitenkin persoonallisen ja vaikuttavan.

Ja paskat...

Vähän aikaa (no aika kauan) kikkailin yhdistellen erilaisia ominaisuuksia - vain todetakseni, että lopputulos oli aina järkyttävä.

Pakko siis myöntää asia, jonka tiedän, mutta jonka aina yritän unohtaa: minulla ei ole hahmotuskykyä tällaisissa asioissa. Jos pitää luoda esteettisiä kokonaisuuksia, asetella ja yhdistää eri värejä, asioita tai esineitä, niin en vain yksinkertaisesti ole siinä kovinkaan hyvä. Tai oikeastaan olen todella huono.

Päädyin lopulta valitsemaan uuden blogin ilmeeksi ja värisävyksi valmiiksi stailattu kokonaisuuden ja automaattisen taustakuvan. Se siitä persoonallisesta ulkoasusta. En ole ihan varma, pitäisikö tämä ottaa tappiona, vai olisinko tyytyväinen siihen, että osaan olla edes hetkittäin rehellinen itselleni.

PS.
Vanhat blogitekstit (elokuu 2011 - lokakuu 2013) löytyvät edelleen vanhasta osoitteesta: http://enitenjaparasta.blogit.fi/