Tytöt kylpylässä

Olipa kerran pikkutyttö, joka oli varsin omapäinen, vähän pikkuvanha ja melkoisen aikaansaava.

Kerran, tytön ollessa 6-vuotias, hänen isänsä lupasi viedä tytön ja tämän ystävän kylpylään. Tämä oli tytöistä uutta, jännittävää ja kerrassaan mahtavaa.

Kun kylpylään lopulta päästiin, tytöt EHDOTTOMASTI vaativat, että he menevät naisten puolelle pukukoppiin ja suihkuun. Isällä ei tässä asiassa ollut juuri sananvaltaa ja ohjeiden saattelemana tytöt menivät kahdestaan pukuhuoneeseen. Isän murehtimisesta huolimatta kaikki sujui luonnollisesti ongelmitta.

Mutta tytöt olivat varautuneet tähän poikkeukselliseen tilanteeseen eli kylpylässä käyntiin sen vaatimalla arvokkuudella ja pakanneet vanhempien tietämättä mukaansa ylimääräisiä vaihtovaatteita. Kun tytöt (lopulta) tulivat pois pukuhuoneista uimisen jälkeen, olivat he pukeutuneet parhaisiin juhlamekkoihinsa ja kiiltonahkakenkiin. Hämmästyneelle isälle ilmoitettiin, että uimisen jälkeen pitää tietenkin päästä ravintolaan ja tanssimaan.

Ja kuten isät yleensäkin, oli tämäkin isä pyöritetty tyttärensä pikkusormen ympärille ja tytöt saivat tahtonsa läpi.
--
Itsellänihän ei suinkaan ole mitään tekemistä tarinan pikkutytön kanssa.

Taustamusiikkia

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, minulla olis taustamusiikit valmiiksi valittuna moneen kohtaukseen. Ehkä ne kaikki lapsena katsotut Disney-piirretyt ovat onnistuneet aivopesemään minut, kun tällaisia mietin. Tai sitten alan muuttua Ally McBealiksi (sarja on muuten syyllinen siihen, että päädyin oikikseen, mutta siitä toiste), mutta ainakaan vielä tanssivia vaivoja ei ole alkanut näkyä. Eikä ainakaan anoreksian oireita.

Aikidon jiuwazaan / taninzudoriin (vapaaharjoittelu yhtä tai useampaa hyökkääjää vastaan) olen löytänyt täydellisen taustamusiikin, joka tukee sitä, mitä haluaisin tekemiseni olla: Luis Bacalovin Summertime Killer, joka monelle on varmaan paremmin tuttu Kill Bill vol. 2:sta kuin Summertime Killer leffasta 70-luvulta.

Loistava biisi! Haluaisin, että aikidoni olisi samanlaista kuin se. Rentoa, mutta todella määrätietoista. Rytmin vaihdoksia, mutta ei mitään kiirettä minnekään. Reagoi ja mukautuu, mutta pitää homman koko ajan hallinnassa. Sellaista tykitystä, ettei kenellekään jää epäselväksi kuka määrää tahdin ja suunnan.

Mutta hiljan tajusin, että haluaisin saman biisin taustamusiikikseni myös oikeussaliin. Haluaisin, että minulla olisi sielläkin se sama fiilis.

Sanotaan, että pitää vielä harjoitella. Molempia.

Näyttämisen tarve

Työkaverini tokaisi alkuviikolla, kun osa viivytteli lounaalle lähtiessä:

”Mitä naiset siellä taas stressaa? Tulkaa nyt vaan. On se niin helppoa olla mies, kun ei tarvitse murehtia joka asiasta.”

Jäin miettimään.

Stressaavatko naiset turhaan ja enemmän kuin miehet? Ja ennen kaikkea: stressaanko minä turhaan ja turhista asioista?

Tiedän, ettei täydellisyyteen kannata liikaa pyrkiä. Kun muutakin tekemistä riittäisi, ei vaan voi jäädä hiomaan jokaista lausetta tai muotoilua täydellisyyteen asti. Jos asiassa ei ole virheitä ja viimeistelyllä ei ole asian lopputuloksen kannalta enää merkitystä, on mentävä eteenpäin. Tietenkin yksityiskohdat ja viimeistely ovat tärkeitä, mutta täydellisyyttä ei voi koskaan tavoittaa.

Myöskään liika yrittäminen ja jännittäminen eivät suorituksia edistä – on kyse sitten kirjoittamisesta, aikidosta, juoksemisesta, esiintymisestä, ihmisten kohtaamisesta tai ongelmanratkaisusta. Pieni stressi on hyvästä ja sen avulla tulee parhaita suorituksia, mutta kun stressiä on liikaa, menee kaikki ihan plörinäksi.

En kuitenkaan missään nimessä usko, että 

A) KAIKKI naiset olisivat perfektionisteja ja stressipesäkkeitä tai 

B) VAIN naiset olisivat sellaisia. 

Tunnen monia naisia, jotka ovat varsin huolettomia ja toisaalta tunnen sairaalloiseen täydellisyyteen pyrkiviä miehiä. Enkä muutenkaan usko monenkaan asian tai ominaisuuden olevan sukupuoleen sidottu. Mutta silti pelkään, että liian monet naiset yrittävät liikaa, pyrkivät täydellisyyteen, murehtivat ja stressaavat turhaan. Mutta miksi näin? 

Ainakin minulla on nuorena naisena töissä ja monessa muussa asiassa näyttämisen tarve. Tiedän olevani yhtä hyvä (tai ehkä vielä parempi) kuin muut (lue: miehet). Ja haluan myös näyttää sen. Niin töissä, aikidossa, kaikessa. Eli teen mielelläni vähän enemmän, paremmin ja nopeammin. Näyttääkseni.

Sen sijaan että keskittyisin olemaan mitä olen ja tekemään mitä teen, murehdin sitä, ymmärretäänkö, että olen hyvä vaikka olenkin nuori nainen.

Vaikka minua ei ole vähätelty sen vuoksi, että olen nuori nainen, silti tunnun pelkäävän että niin ajateltaisiin ja koen tarvetta varmuuden vuoksi näyttää, ettei siihen ole aihetta. Olen tiedostanut tämän asian vasta melko hiljan. Toivon olevani ainoa, joka näin tuntee, mutta taitaa löytyä liian monia nuoria naisia, jotka tietoisesti tai tiedostamatta kokevat samanlaista tarvetta näyttää, että osaavat hoitaa hommat vähintään yhtä hyvin kuin miehet.

Rehellinen itselleen

No nyt on uusi osoite blogilla!  Ja voi vitsi mitä kaikkia vaihtoehtoja ja ominaisuuksia tähän pystyy valitsemaan.

Voin ihan suoraan myöntää, että kuvittelen olevani kaikkivoipainen ja osaavani ihan kaikkea. Eli tottakai osaan yhdistellä juuri sopivat värit, fontit ja taustakuvat, jotka toimivat ja sointuvat kivasti yhteen, ja jotka tekevät blogin ilmeestä tasapainoisen mutta kuitenkin persoonallisen ja vaikuttavan.

Ja paskat...

Vähän aikaa (no aika kauan) kikkailin yhdistellen erilaisia ominaisuuksia - vain todetakseni, että lopputulos oli aina järkyttävä.

Pakko siis myöntää asia, jonka tiedän, mutta jonka aina yritän unohtaa: minulla ei ole hahmotuskykyä tällaisissa asioissa. Jos pitää luoda esteettisiä kokonaisuuksia, asetella ja yhdistää eri värejä, asioita tai esineitä, niin en vain yksinkertaisesti ole siinä kovinkaan hyvä. Tai oikeastaan olen todella huono.

Päädyin lopulta valitsemaan uuden blogin ilmeeksi ja värisävyksi valmiiksi stailattu kokonaisuuden ja automaattisen taustakuvan. Se siitä persoonallisesta ulkoasusta. En ole ihan varma, pitäisikö tämä ottaa tappiona, vai olisinko tyytyväinen siihen, että osaan olla edes hetkittäin rehellinen itselleni.

PS.
Vanhat blogitekstit (elokuu 2011 - lokakuu 2013) löytyvät edelleen vanhasta osoitteesta: http://enitenjaparasta.blogit.fi/