”Jos satutat toista ihmistä, unohdat asian helposti päivässä tai kahdessa. Mutta se, jota on satutettu, joutuu elämään vammansa kanssa kunnes se paranee – jos paranee – ja hän muistaa aina kuka teki hänelle ja mitä.”
Igarashi-sensei varoitteli tähän tyyliin pari viikkoa sitten aikidoleirillään Helsingissä, mutta opetus ei päde vain rannelukkojen vääntämiseen. Valitettavasti toista ihmistä on liian helppoa satuttaa henkisesti tai fyysisesti, aktiivisesti toimien, laiminlyöden, vahingossa, huomaamattaan, tahallaan tai suunnitelmallisesti. Tapoja on monia.
Mutta en ole aikaisemmin miettinyt, kuinka mahdotonta on unohtaa. Anteeksi voi antaa, mutta voiko unohtaa? Minua on onneksi loukattu pääosin fyysisesti ja vahingossa (ja treeneissä!). Minulla ei ole ollut mitään anteeksiannettavaa eikä kaunaa, sillä kaikki ovat olleet puhtaita vahinkoja, joissa olen itse yhtälailla ollut osallinen. Mutta kyllä minä silti muistan kuka teki liian tiukan kyynärpäälukon, kuka mursi kämmenluuni, kuka löi peukalonkynteni epämuodostuneeksi jne. Sen vain muistaa.
Rikosoikeudessa, varsinkin tietyissä suuntauksissa kuten sovittelussa ja restoratiivisessa oikeudessa, uhrin asemaa korostetaan ja hänen näkökulmansa huomioimaan. Puhutaan asioiden käsittelystä, anteeksi antamisesta ja toipumisesta. Toisaalta rikosjärjestelmä ja rangaistus voidaan nähdä myös jonkinlaisena kostona.
Mutta voiko uhri unohtaa? Jos minä en osaa unohtaa vahingossa tehtyjä pieniä vammoja, kuinka rikoksen uhri voisi unohtaa pahoinpitelyn tai ryöstön? Tai raiskauksen? Tai läheisen murhan?
Ei. Ihminen ei unohda vaikka haluaisikin. Vaikka asiat kuinka käsiteltäisiin, annettaisiin anteeksi tai kostettaisiin, ne kokenut taitaa kantaa niitä aina mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti