Tänään se fiilis tuli, jotakuinkin kello 19.52 keskiviikkoiltana teetä juodessa: Olen valmis.
Vyökokeeseen on runsaat 5 viikkoa, mutta enää ei tunnu siltä, että se tulisi liian aikaisin. Sen sijaan toivon, että koe olisi mahdollisimman pian, sillä vaikka se olisi huomenna, olen valmis.
Tässä vaiheessa ei enää opetella mitään uutta. Oikeastaan jo kahdessa aiemmassa mustanvyönkokeessa on pitänyt osata kaikki mahdolliset ja mahdottomat aikidon vartalotekniikat kaikista mahdollisista ja mahdottomista hyökkäysmuodoista. Nyt ne pitää vain osata paremmin.
Toki kokeessa on vähän uusia juttuja (tietyt asetekniikoiden variaatiot, tekniikoita miekkaa tai keppiä vastaan sekä vastatekniikoita, vapaatekniikka 4 hyökkääjää vastaan), mutta ne ovat silti vain pieni lisä siihen, mitä tässä on jo vuosia treenattu. Pohjatyö pitää olla jo tehtynä.
Ei se silti tarkoita, että viimeiset 5 viikkoa olisin kuin kuuluisa Ellun kana. Nyt haetaan oikeaa fiilistä ja varmuutta. Hiotaan omaa tekemistä. Pysytään terveenä, kunnossa ja ennen kaikkea pidetään pää kasassa, vaikka koepäivä lähenee.
Se, että sanon olevani valmis, ei tarkoita että tekniikkani olisi täydellistä – se on kaukana siitä! Koko ajan tuntuu turhauttavalta, kun huomaa omat virheensä. Mutta ei tässä täydellisyydestä olekaan kyse.
Olin nimittäin väärässä, kun viime päivityksessä kirjoitin ”kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua.” Jos yrittää varautua kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin, jotain varmasti unohtuu. Mutta jos tietää, että mitä tahansa voi tulla vastaan ja on varautunut siihen, niin eikö silloin ole varautunut ei kaikkeen? Se saattaa kuulostaa pieneltä erolta, mutta minulle se oli ratkaiseva ajatus – en voi varautua kaikkeen, mutta voin varautua siihen, että kokeessa tapahtuu mitä tahansa ja olla valmis siihen.
Tiedän, että fiilikset tulevat heittelehtimään vielä monta kertaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen valmis kumartamaan pareilleni ja näyttämään mitä osaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti