Maxi

Lenkkeilin viikonloppuna vanhempieni koirien kanssa pitkästä aikaa sellaisen lenkin, jota teininä juoksin varsin usein silloisen koirani kanssa. Nostalgisissa tunnelmissa aioin kirjoittaa muistoja kyseisestä koirasta, mutta päädyinkin pohtimaan, ovatko vanhempani olleet neroja vai hulluja kasvatusmetodiensa kanssa.

Lapsena halusin oman koiran ja olin 9-vuotias, kun lähdimme katsomaan minulle berhandinkoiran pentua (Beethovenia), mutta jotenkin mukaan tarttuikin vuoden ikäinen pyreneidenpaimenkoira Maxi (Belle), jonka edellinen omistaja oli palauttanut kasvattajalle ongelmakoirana.

Eli vanhempani siis ostivat 9-vuotiaalle minulle vihaiseksi väitetyn, vuoden ikäisen, kouluttamattoman ongelmakoiran, jota aikaisempi omistaja ei pystynyt hallitsemaan ja joka oli niin suuri, että ellen olisi ollut vähän ylipainoinen lapsi, se koira olisi ollut minua painavampi. Ja minun tehtäväni oli kouluttaa koira ja pitää siitä huolta.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vanhempani olivat hulluja.

Mutta ei Maxi vihainen ollut, vain pelokas ja kovapäinen. Eikä ehkä ihan fiksuimmasta päästä (vaikka silloin vihasinkin veljeäni ja hänen kaveriaan siitä, että he haukkuivat Maxia tyhmäksi). Mutta vaikka se koira ei mitään muuta ollut oppinut, siihen se oli ehdollistunut, että jos ihminen nosti kätensä sen lähellä, se pakeni uikuttaen maata pitkin. Sitä oli hakattu.

Näistä lähtökohdista aloin kouluttaa koiraani. Mutta vaikka se kuinka kovapäinen olikin, minä olin vielä jääräpäisempi. Minä koulutin sen koiran, vaikka se vaatikin aikaa ja kärsivällisyyttä, hikeä, huutamista, päättäväisyyttä, väsytystaktiikkaa, kyyneleitä, turhautumista, hampaiden yhteen puremista, komentamista, käskyttämistä. Ja kehuja, herkkupaloja, silittelyä, taputtelua ja rapsuttelua. Ja lähimetsissä, teillä ja poluilla juoksemista, kävelemistä ja samoilua tunteja ja tunteja ja tunteja ja tunteja yhdessä koiran kanssa.


Minä ehkä opetin Maxin kulkemaan hihnassa rinnalla ja istumaan ainakin silloin kun se tiesi varmaksi, että sitä siitä palkitaan. Taitaa kuitenkin olla niin, että Maxi opetti minulle paljon enemmän sen 9 vuoden aikana, jonka se oli iso ja tärkeä osa elämääni. Jos siis joskus vaikutan vähän oudolta, se voi johtua siitä, että vietin teini-iässä enemmän aikaa koiran kuin ihmisten kanssa.


En voi suositella eläinkokeita (en koirilla enkä ihmislapsilla) muutoin suosittelisin kyseisen kasvatusmetodin käyttämistä.