Merkkipäivä

On kulunut 10 vuotta siitä, kun tein yhden elämäni parhaista, radikaaleimmista ja rohkeimmista ratkaisuista.

Leikkautin hiukseni lyhyiksi.

Minulla oli pitkät vaaleanruskeat hiukset, pisimmillään alaselkään asti. Ne olivat myös vallattomat ja liukkaat, eivätkä pysyneet kiinni vaikka kuinka yritin. Marraskuussa 2003 olin Turussa aikidoleirillä (4 kuy:na, ensimmäisellä Igarashi-sensein leirillä). Kaikki muut olivat jo menneet treenisaliin, mutta minä seisoin pukukopin peilin edessä ja yritin epätoivoisesti saada hiukset riittävän tiukasti kiinni. Juuri ja juuri ehdin saliin ennen treenien alkua, mutta samalla päätin sen olevan viimeinen kerta kun taistelen tottelemattomien hiusteni kanssa.

Seuraavalla viikolla marssin kampaajalle, leikkasin hiukseni lyhyiksi ja värjäsin ne.

Itse olin varsin tyytyväinen (ja olen edelleen), mutta muiden välitön reaktio oli pikemminkin järkyttynyt kuin positiivinen: Äitini parkaisi kotiin palattuani ” Mitä oot mennyt tekemään!”.  Kun taas silloinen lukioni rehtori yritti poistaa minua koulurakennuksesta, koska ei tunnistanut minua.

Ai eikö hiusten leikkaaminen kuulosta kovin radikaalilta ja rohkealta?

Ehkä se oli vain ensimmäinen päätös, jossa uskalsin tehdä kuten itse halusin, kysymättä muiden mielipidettä, tietäen että muut olisivat eri mieltä ja yrittäisivät kieltää, jos heidän mielipidettään kysyttäisiin. Ainakin se oli ensimmäinen tietoinen ja jälkikäteen yksilöitävissä oleva päätös, jolla olen alkanut luoda omaa itseäni, ulkonäköäni, persoonaani ja elämääni siihen suuntaan, johon se on kulkenut.

Satuttamisesta ja unohtamisesta

”Jos satutat toista ihmistä, unohdat asian helposti päivässä tai kahdessa. Mutta se, jota on satutettu, joutuu elämään vammansa kanssa kunnes se paranee – jos paranee – ja hän muistaa aina kuka teki hänelle ja mitä.”

Igarashi-sensei varoitteli tähän tyyliin pari viikkoa sitten aikidoleirillään Helsingissä, mutta opetus ei päde vain rannelukkojen vääntämiseen. Valitettavasti toista ihmistä on liian helppoa satuttaa henkisesti tai fyysisesti, aktiivisesti toimien, laiminlyöden, vahingossa, huomaamattaan, tahallaan tai suunnitelmallisesti. Tapoja on monia.

Mutta en ole aikaisemmin miettinyt, kuinka mahdotonta on unohtaa. Anteeksi voi antaa, mutta voiko unohtaa? Minua on onneksi loukattu pääosin fyysisesti ja vahingossa (ja treeneissä!). Minulla ei ole ollut mitään anteeksiannettavaa eikä kaunaa, sillä kaikki ovat olleet puhtaita vahinkoja, joissa olen itse yhtälailla ollut osallinen. Mutta kyllä minä silti muistan kuka teki liian tiukan kyynärpäälukon, kuka mursi kämmenluuni, kuka löi peukalonkynteni epämuodostuneeksi jne. Sen vain muistaa.

Rikosoikeudessa, varsinkin tietyissä suuntauksissa kuten sovittelussa ja restoratiivisessa oikeudessa, uhrin asemaa korostetaan ja hänen näkökulmansa huomioimaan. Puhutaan asioiden käsittelystä, anteeksi antamisesta ja toipumisesta. Toisaalta rikosjärjestelmä ja rangaistus voidaan nähdä myös jonkinlaisena kostona.

Mutta voiko uhri unohtaa? Jos minä en osaa unohtaa vahingossa tehtyjä pieniä vammoja, kuinka rikoksen uhri voisi unohtaa pahoinpitelyn tai ryöstön? Tai raiskauksen? Tai läheisen murhan?

Ei. Ihminen ei unohda vaikka haluaisikin. Vaikka asiat kuinka käsiteltäisiin, annettaisiin anteeksi tai kostettaisiin, ne kokenut taitaa kantaa niitä aina mukanaan.