Aikido ja seksuaalinen häirintä

IAF (International Aikido Federation) nosti viime kokouksessaan esille kysymyksen tasa-arvosta ja naisten asemasta aikidossa (aiheesta käytiin esimerkiksi paneelikeskustelu).

Voisin kommentoida aihetta monesta näkökulmasta, useimmat olisivat otsikkoa posiviitisempia, sillä lähtökohdiltaan aikido on kannustava ja tasa-arvoinen. Lajissa ei ole kilpailua, eikä siten painoluokkia eikä tasoryhmiä, vaan kaikki treenaavat yhdessä ja harjoittelevat samoja tekniikoita iästä, sukupuolesta ja vyöarvosta välittämättä. Koska laji perustuu voiman sijasta tekniikkaan, ei koko tai voimaero estä lajissa etenemistä. Tasa-arvo onkin mielestäni ennen kaikkea sitä, että tarjotaan samat mahdollisuudet mutta myös vaaditaan samaa tasoa. Jos jossain osa-alueessa, esimerkiksi fyysisessä voimassa, on heikompi kuin toiset, pitää heikkoutta kompensoida muilla tavoin, esimerkiksi nopeudella tai tekniikalla.

Silti lasikattoja on aikidossakin, mutta niiden pohtimisen sijasta haluan nostaa esille toisen, enemmän työtäni liippaavan ja vielä arkaluonteisemman ongelman, eli seksuaalisen häirinnän.

Aikidossa tapahtuva seksuaalinen häirintä on onneksi harvinaista, mutta ei kuitenkaan tavatonta. Myös minä olen kokenut sekä sanallista että fyysistä seksuaalista häirintää treenaajien taholta niin tatamilla kuin tatamin ulkopuolella. Ne ovat tapahtuneet pääosin kun olin nuori aloittelija ja kyse on ollut vain muutamasta yksittäisestä kerrasta. Eivätkä ne ole minulle traumoja aiheuttaneet, eivätkä saaneet edes harkitsemaan aikidon lopettamista, mutta ei se mukava tunne ole ollut, enkä toivo sitä kenellekään. Häirintä tai kiusaaminen ei missään muodossaan kuulu aikidoon. Sitä ei saisi tapahtua, eikä kenenkään tarvitse sellaista sietää. Seksuaaliseen häirintään pitäisi olla nollatoleranssi.

Aikidossa ja muissa kamppailulajeissa tapahtuvaan häirintään liittyy lajista johtuvia erityispiirteitä. Kyse on kontaktilajista ja harjoittelun lomassa tapahtuvaa asiatonta koskettelua voi olla vaikea tunnistaa, koska joka tapauksessa kontakti kuuluu harjoitteluun. Harjoitellakseen aikidoa pitää voida luottaa harjoittelukumppaneihinsa, koska harjoitellessamme annamme oman kehomme parin käyttöön. Harjoitteluun kuuluu se, että luotamme, ettei pari tahallaan riko rannettamme rannelukossa eikä heitä aloittelijaa liian rajusti. Ja samalla tavalla meidän pitää pystyä luottamaan, ettei parilla tekniikan lomassa ole asiattomia seksuaalisia tarkoitusperiä. Siinä missä tahallinen loukkaantumisten aiheuttaminen on lajiin kuulumatonta ja loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, niin tekee myös asiaton koskettelu tai sellaisen sanallinen ehdottelu.

Seksuaalinen häirintä ei välttämättä tarvitse olla kähmintaa, vaan ahdistavan olon voi tehdä sanallinen ehdottelu ja agressiivinen flirttailu, minkä vuoksi muutoin tavallinen tekniikka saattaa muuttua kiusalliseksi. On häirintä sitten asiatonta koskettelua tai muuten ahdistavaksi menevää käytöstä, sitä ei tarvitse sietää. Jokaisen harjoituksiin tulevan pitäisi tulla sinne harjoitellakseen lajia ja jokaiselle pitää antaa rauha ja mahdollisuus keskittyä lajin harjoitteluun. 

Parasta olisi, jos ahdistavassa tilanteessa pystyisi sanomaan ahdistelijalle suoraan, että hän lopettaisi kyseisen käytöksen. Mutta itse olen ainakin ollut joka kerta niin hämmentynyt tilanteesta, että en ole asiasta pystynyt sanomaan, vaan olen harjoitellut sarjan loppuun asti. Niin ei kuitenkaan tarvitse tehdä, vaan harjoittelun saa ja pitäisikin lopettaa heti, jos tuntee kokevansa tulevansa häirityksi. Mielestäni on ihan oikein lopettaa harjoittelu kyseisen henkilön kanssa ja mennä esimerkiksi tatamin reunalle istumaan siihen asti, että paria vaihdetaan. Näin siitäkin huolimatta, että se on tavanomaisen etiketin vastaista, sillä niin todella on seksuaalinen häirintäkin. Vaikka muuten harjoitellaan kaikkien kanssa, ei kenenkään tarvitse harjoitella sellaisen ihmisen kanssa, jonka taholta kokee tulevansa häirityksi. 

Oman erityispiirteensä tuo budoon liittyvä hierarkia, vyöarvojärjestelmä ja opettajien ja pidempään treenanneiden arvostus. Sitä on vaikea selittää ulkopuoliselle, mutta uskon pitkään budoa treenanneiden ymmärtävän, kuinka kiusallinen tilanne voi olla, jos korkean vyöarvon omaava antaa asiatonta huomiota nuorelle aloittelijalle. 

Ei valta-aseman ja statuksen hyödyntäminen ja väärinkäyttäminen kuitenkaan ole yksin budoon liittyvä ilmiö. Eikä se välttämättä muodostu häirinnäksi, jos molemmat osapuolet ovat kiinnostuneita ja kokevat tilanteen miellyttävänä, ehkä imartelevana. Mutta jos ”vastaanottavana” osapuolena oleva ei ole kiinnostunut, menee huomion antaminen helposti häirinnän puolelle. Ja nimenomaan hierarkiajärjestelmän vuoksi voi olla todella korkea kynnys sanoa siitä, että kokee saamansa huomion ahdistavana. Ei ole helppoa ilmoittaa, ettei ole kiinnostunut kokeneemmasta harjoittelijasta tai opettajastaan.

Sen lisäksi, ettei mitään asiatonta lähentelyä kenenkään toimesta tarvitse eikä pidä sietää, asiaan pitää mielestäni myös puuttua. Häiritsijälle pitää saada selkeä viesti siitä, että hänen käytöksensä on asiatonta ja saa kanssaharjoittelijan vaivaantumaan. ”Parhaassa” tilanteessa henkilö saattaa olla vain ajattelematon, eikä ymmärrä kuinka kiusalliseksi hän toisen olon tekee. Vain jos hänelle huomautetaan asiasta, hän voi muuttaa toimintatapaansa.

Jos asiasta ei halua tai pysty itse sanomaan, asiaa voidaan hoitaa esimerkiksi seuran opettajan kautta. Mielestäni on seuran opettajan tehtävänä huolehtia seuran toiminnasta ja harjoittelusta, myös harjoittelun turvallisuudesta ja asiallisuudesta. Opettajan pitää puuttua kaikkeen seurassa tapahtuvaan tai seuralaisiin kohdistuvaan tai seuralaisten tekemään asiattomaan toimintaan. Budoon kuuluu se, että jokainen harjoittelija vastaa toiminnastaan myös opettajalleen ja viimekädessä koko aikidoyhteisölle. Mitä pidempään on harjoitellut ja mitä korkeammassa asemassa on seurassa ja vyöarvoissa, sitä enemmän se tuo myös vastuuta.

Varsin ongelmallinen on tilanne, jos häiritsijä on opettajan asemassa. Kenelle sitten sanotaan asiasta? Kuka silloin puuttuu? Ja kuka haluaisi ehdoin tahdoin suututtaa opettajansa? Mutta tällaisessakin tilanteessa (ja varsinkin silloin!) pitää seurasta löytyä rohkeutta puuttua asiaan. Aloittelijan tällaisessa tilanteessa olisi hyvä kääntyä seuran pitkään treenannaiden puoleen, joiden pitää pystyä puuttumaan asiaan, vaikka kyseessä olisi hyvä ystävä, treenikaveri ja opettaja.

Jos ongelmia vähätellään ja niitä katsotaan läpi sormien, ei toiminta koskaan muutu. Kehittääkseemme lajin harjoittelua, on tärkeää, että yksittäisistäkin kiusaamis- tai häirintätilanteista sanottaisiin kyseiselle henkilölle ja myös hänen opettajalleen. Pahimmassa tapauksessa kyse ei ole vain yksittäisestä kerrasta, vaan vastaavia tilanteita on voinut olla ennenkin. Jos asia painetaan aina villaisella, ei toiminta ainakaan lopu. Eli vaikka itse kokisit tilanteen vain vähän vaivaannuttavaksi, mutta et niin vakavaksi, että siitä pitäisi tehdä numeroa, kannattaa siitä silti sanoa sen takia, ettei kukaan muu joutuisi kokemaan samaa tai pahempaa.

Pitää muistaa, että törkeimmissä tilanteissa kyse ei ole vain lajin etiikan ja hyvän käytöksen vastaisesta toiminnasta. Jos koskettelemalle loukataan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta, kyseessä saattaa olla rikos, sillä seksuaalinen ahdistelu on rikoslaissa säädetty rangaistavaksi. Jos joku kokee joutuneensa aikidossa tai missä tahansa muussa tilanteessa sellaisen menettelyn kohteeksi, voi asiasta tehdä rikosilmoituksen.

Lopuksi haluan huomauttaa, että vaikka tekstin alussa mainitsin naisten aseman aikidossa, toivottavasti lukija on huomannut, etten seksuaalista häirintää käsitellessäni ole puhunut enää naisista tai miehistä. Seksuaalinen häirintä voi kohdistua ja sitä voi kokea kuka tahansa sukupuolesta riippumatta ja se on aina yhtä tuomittavaa ja siihen pitää aina puuttua.

Kaikki nämä ajatukset ovat kuitenkin henkilökohtaisia mielipiteitäni (paitsi se, että seksuaalinen ahdistelu säädetty on rangaistavaksi, rikoslaki 20 luku 5a §). Samoin täysin omiani ovat ehdotukset siitä, miten pitäisi toimia erilaisissa tilanteissa. Kerroin ne, koska uskon, että jos on edes jokin toimintamallivaihtoehto tiedossa, on helpompi toimia yllättävässä, hämmentävässä ja kiusallisessa tilanteessa.

En halua liiotella ongelmaa. Kuten alussa totesin, se on tietääkseni hyvin harvinaista. Seksuaaliseen häirintään, kiusaamiseen ja muihin väärinkäytöksiin aikidon parissa pitää kuitenkin olla nollatoleranssi. ”Onegai shimasu” ei saisi olla vain ulkoa opeteltu fraasi, vaan jokaisen harjoittelijan pitäisi myös tarkoittaa sitä ja toimia sen mukaisesti.

Vilpitöntä harjoittelua kaikille myös tänä vuonna!

15-vuotissuunnitelma

Minulta kysyttiin hiljan, missä näen itseni 15 vuoden kuluttua.

Hyvin hämmentävä kysymys. Varsinkin kun kykenen suunnittelemaan elämääni hädin tuskin ensiviikkoon asti. Toki joitakin pitkän tähtäimen tavoitteita minulla on vuoden tai parin päähän, mutta en todellakaan tiedä mitä teen ja mitä olen viiden, saati viidentoista vuoden kuluttua.

Mutta kun kerran kysyttiin niin pitäähän muutama vaihtoehto listata:

- olen kokenut burn outin, ottanut lopputilin ja muuttanut hyvinvointikeskukseen, jossa ohjaan hengitysharjoituksia, juon yrttiteetä ja kirjoitan runoja

- olen nainut rikkaan miehen ja elelen hänen rahoillaan juoden päivät portviiniä ja yrittäen käyttäytyä asiallisesti aina kun pitää suoriutua edustusvaimon tehtävistä

- olen kuollut moottoripyöräonnettomuudessa

- olen edennyt urallani h****tin korkealle ja ystäväni kuulevat minusta lähinnä silloin kun annan asiantuntijalausuntoja suorissa lähetyksissä

- olen vahinkoraskauden seurauksena yksinhuoltaja lähiössä

- olen löytänyt elämäni miehen, opetellut leipomaan pullaa, ryhtynyt pullantuoksuiseksi kotiäidiksi ja muuttanut omakotitaloon järven rannalle

- olemme parhaan kaverini kanssa kaupungin kuumimmat puumat

- olen myynyt omaisuuteni ja muuttanut temppeliin harjoittelemaan Shaolin kung fua

Johtopäätös mieleen tulleista vaihtoehdoista:

1. Olen ehkä vähän äärimmäisyyksiin taipuvainen.

2. Minulla ei ole kovin selkeää suunnitelmaa sille, mitä elämässäni tekisin.

No, jos lähestyn kysymystä siltä kannalta, että mitä haluaisin saavuttaa seuraavan 15 vuoden aikana? Tulee mieleen useampikin asia, joka olisi kiva, mutta hyvin harva asia kuitenkaan on sellainen, joka pitäisi ehdottomasti saavuttaa. Paitsi yksi asia:

Olisin onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä olen ja mitä teen.

Ihan sama tulenko seuraavan 15:sta tai 50:n vuoden aikana onnelliseksi siitä, että koen tekeväni työtä jolla on tarkoitus vai siitä, että muutan miehen perässä kasvattamaan banaaneja Kongoon. Tärkeintä on se, että olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, enkä kadu sitä, että jotain olisi jäänyt tekemättä. Siinä suunnitelmaa kerrakseen seuraavaksi 15 vuodeksi.

Maxi

Lenkkeilin viikonloppuna vanhempieni koirien kanssa pitkästä aikaa sellaisen lenkin, jota teininä juoksin varsin usein silloisen koirani kanssa. Nostalgisissa tunnelmissa aioin kirjoittaa muistoja kyseisestä koirasta, mutta päädyinkin pohtimaan, ovatko vanhempani olleet neroja vai hulluja kasvatusmetodiensa kanssa.

Lapsena halusin oman koiran ja olin 9-vuotias, kun lähdimme katsomaan minulle berhandinkoiran pentua (Beethovenia), mutta jotenkin mukaan tarttuikin vuoden ikäinen pyreneidenpaimenkoira Maxi (Belle), jonka edellinen omistaja oli palauttanut kasvattajalle ongelmakoirana.

Eli vanhempani siis ostivat 9-vuotiaalle minulle vihaiseksi väitetyn, vuoden ikäisen, kouluttamattoman ongelmakoiran, jota aikaisempi omistaja ei pystynyt hallitsemaan ja joka oli niin suuri, että ellen olisi ollut vähän ylipainoinen lapsi, se koira olisi ollut minua painavampi. Ja minun tehtäväni oli kouluttaa koira ja pitää siitä huolta.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vanhempani olivat hulluja.

Mutta ei Maxi vihainen ollut, vain pelokas ja kovapäinen. Eikä ehkä ihan fiksuimmasta päästä (vaikka silloin vihasinkin veljeäni ja hänen kaveriaan siitä, että he haukkuivat Maxia tyhmäksi). Mutta vaikka se koira ei mitään muuta ollut oppinut, siihen se oli ehdollistunut, että jos ihminen nosti kätensä sen lähellä, se pakeni uikuttaen maata pitkin. Sitä oli hakattu.

Näistä lähtökohdista aloin kouluttaa koiraani. Mutta vaikka se kuinka kovapäinen olikin, minä olin vielä jääräpäisempi. Minä koulutin sen koiran, vaikka se vaatikin aikaa ja kärsivällisyyttä, hikeä, huutamista, päättäväisyyttä, väsytystaktiikkaa, kyyneleitä, turhautumista, hampaiden yhteen puremista, komentamista, käskyttämistä. Ja kehuja, herkkupaloja, silittelyä, taputtelua ja rapsuttelua. Ja lähimetsissä, teillä ja poluilla juoksemista, kävelemistä ja samoilua tunteja ja tunteja ja tunteja ja tunteja yhdessä koiran kanssa.


Minä ehkä opetin Maxin kulkemaan hihnassa rinnalla ja istumaan ainakin silloin kun se tiesi varmaksi, että sitä siitä palkitaan. Taitaa kuitenkin olla niin, että Maxi opetti minulle paljon enemmän sen 9 vuoden aikana, jonka se oli iso ja tärkeä osa elämääni. Jos siis joskus vaikutan vähän oudolta, se voi johtua siitä, että vietin teini-iässä enemmän aikaa koiran kuin ihmisten kanssa.


En voi suositella eläinkokeita (en koirilla enkä ihmislapsilla) muutoin suosittelisin kyseisen kasvatusmetodin käyttämistä.

Mitä moottoripyöräily on opettanut?

Alkukesän aikana on jo useampi tuhat kilometriä tullut pöristeltyä viime kesänä hankkimallani pyörällä ja samalla on tullut pohdittua paitsi sitä, miksi siitä niin nauttii, myös sitä, mitä tämä uusi harrastus on minulle opettanut.

Nöyryyttä ja sen, etten olekaan kuolematon 

Se on jännittävä tunne, kun tajuaa kuinka alaston ja avuton pyörän selässä on. Vaikka kuinka olisi kypärä ja suojavarusteet, siinä vaiheessa kun nopeudet nousee, ne ei paljoa lohduta. Varsinkin tällaiselle ihmiselle, jolla on taipumusta kuvitella olevansa kaikkivoipainen superihminen, on harvinaisen kasvattavaa tajuta, että henki saattaa hyvinkin lähteä, jos ajaa mutkaan liian lujaa tai törmää jonkun kanssa.

Samoin ajaessa on ihan eri tavalla säiden armoilla. Pelkästään se, mikä minulle sopii ja mitä haluan, ei olekaan ratkaisevaa, vaan matkanteossa täytyy ottaa huomioon muitakin tekijöitä. Joskus, esimerkiksi ukkosmyrskyn aikana, on pakko nöyrtyä.

Kärsivällisyyttä ja ennakointia

Moottoripyörämentorini totesi, että ”motoristi on aina myöhässä”. Pyörän kanssa onkin ollut pakko opetella varaamaan tarpeeksi aikaa, sillä ihan jo varusteiden kanssa säätämiseen sitä kuluu. Samoin on pakko pysähdellä pitkällä matkalla useammin kuin autolla (tiedän, olen mukavuuden haluinen enkä mikään rautaperse), eikä take away oikein tule kysymykseen. 

Myös liikenteessä ennakoi ja seuraa muita ihan eri tavalla, koska tietää, että varmasti jää toiseksi, jos törmäys tulee. Vaikka välillä on ihan kiva vääntää kahvasta vauhtia, olen kuitenkin todennut, ettei koskaan voi olla niin kiire perille, että sen takia hätäilisi ja vaarantaisi henkensä. Ja miksi kiirehtiäkään perille, kun matkanteko itsessään on niin mukavaa. 

Ja jostain kumman syystä pyörällä tulee harvoin ajettua sitä suorinta mahdollista reittiä. Jotenkin pyörä aina eksyy sellaisille mukaville pikkuteille. En tiedä mistä se johtuu.

Muihin ihmisiin ei voi luottaa

Ihan kuin ei riittäisi, että luonteeltani olen epäileväinen ja työn puolesta minusta on tullut entistä skeptisempi. Pyörällä liikkuminen on vienyt loputkin rippeet luottamuksesta muihin ihmisiin. Kanssa liikenteessä liikkujan ei tarvitse edes olla mikään törttö (ja niitäkin riittää), vaan on tullut opittua ihan se yksinkertainen seikka, ettei pyörää näe yhtä helposti kuin autoa. En todellakaan luota siihen, että risteyksestä tuleva "olen ajanut autoa 30 vuotta, enkä koskaan tee virheitä" -kuljettaja näkee minua. Koko ajan on pakko olla itse hereillä ja epäillä jokaista lähettyvillä olevaa olentoa, on se sitten autoilija, traktori tai ojasta hyppäävä eläin.

Priorisointia

Ette tiedäkään kuinka vähällä tavaramäärällä nainen tarpeen tullen selviää. Kun kuljetuskapasiteetti on hyvin rajallinen, on pakko priorisoida.

Yksin ääneen nauramista. Ja puhumista. Ja laulamista

No nauran, puhun ja laulan minä muutenkin ääneen yksikseni. Mutta missään muualla en tee sitä yhtä paljon enkä nauti siitä yhtä paljon kuin kypärän sisällä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Sillä ajaessa aika usein tajuaa, että on mukavaa ja pidän siitä mitä teen ja mitä olen. Eikä kyse ole vain ajamisesta vaan kaikesta muustakin. Ajaessa sen vaan tajuaa. Tai sitten ajaessa malttaa pysähtyä tajuamaan ja nauttimaan siitä.

Ettei aina tarvitse suorittaa

Myönnetään, että olen ehkä pikkaisen sairaalloinen suorittaja. Pyörällä ajaminen on niitä harvoja hetkiä, kun sallin itselleni sen, etten suorita. Silloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä tai tuottavaa tai kehittävää. Kun kiskaisen kypärän päähän ja hyppään pyörän selkään, silloin unohdan kaiken muun. Ihan sama kuinka rankka työpäivä on takana tai kuinka paljon jokin asia painaa mieltä - minä unohdan sen! Ja se on erilaista unohtamista kuin esimerkiksi aikidossa, jossa unohtaa kaiken muun ennen kaikkea sen vuoksi, että keskittyy niin paljon siihen mitä tekee. Pyörällä ajaessa, vaikka keskittyykin liikenteeseen ja ajamiseen, se ei kuitenkaan ole samanlaista suorittamista kuin aikidossa. Ja se on myös erilaista kuin autolla ajaminen, jossa ajamisen ohella kuuntelee musiikkia tai soittelee kavereille tai pohtii elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea (mistä sinällään siitäkin nautin). Pyörällä sen sijaan voi vaan ajaa, olla kaikessa rauhassa itsekseen oman itsensä seurassa, muiden tavoittamattomissa. Olla ajattelematta. Välittämästä mistään muusta. Olla kiirehtimättä. Olla suorittamatta.

Mahdollisuudet

Isoäitini olisi halunnut opiskella, mutta hänen isänsä ilmoitti, että kyllä kotonakin töitä olisi, ja isoäitini haaveet yhteiskoulusta jäivät siihen.

Isoisäni tädit vannottivat viimeisinä vuosinaan äitiäni, että tämä antaisi tyttärensä, minun, opiskella niin pitkälle kuin haluan. He eivät aikanaan voineet, koska heidän piti jäädä hoitamaan nuorempia sisaruksia ja ruokkimaan lehmiä.

Heillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, vaikka olisivat halunneet.

Minä olen saanut varttua yhteiskunnassa, jossa opiskelu on ollut mahdollista lähtökohdista, sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja taloudellisista lähtökohdista riippumatta.

Eikä mahdollisuudet ole rajoittuneet vain opiskeluaikoihin. Valmistumisen jälkeen minun on ollut mahdollista lähteä tekemään uraa alalla, jota haluan tehdä, vaikka se on tarkoittanut harjoittelujaksoja alemmalla palkalla ja tulee vielä vuosien ajan tarkoittamaan lyhyitä määräaikaisuuksia ja sen mukanaan tuomaa epävarmuutta (kuten aiemmassa blogitekstissäni kuvasin). Mutta olen voinut tehdä sen, koska minulla ei ole kuin muutama tuhat euroa opintolainaa maksettavana. Jos sitä olisi suurempi määrä, en olisi lähtenyt rakentamaan näin epävarmaa uraa. Olisin hakeutunut johonkin varmaan ja hyväpalkkaiseen alan työhön, vaikka se ei olisikaan sitä, mitä intohimoisesti haluaisin.

En tiedä olenko enemmän surullinen vai vihainen siitä, että nämä mahdollisuudet ollaan viemässä tulevilta sukupolvilta. Hallituksen kaaveilemat opintotukien leikkaukset ja lainapainotteisuus ovat askel kohti luokkayhteiskuntaa. Se on harppaus takaisin siihen, mitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet. Se on askel kohti epätasa-arvoisempaa Suomea. Se asettaa heikompaan asemaan ne, joiden perheellä ei ole  halua tai mahdollisuutta tukea opiskelijaa taloudellisesti. Se asettaa heikompaan asemaan lapset, joilla on useita sisaruksia, sillä kaikkien heidän tukeminen taloudellisesti on entistä mahdottomampaa. Se asettaa heikompaan asemaan kaukaa muuttavat opiskelijat, joiden on pakko hankkia asunto opiskelupaikkakunnalta, koska mahdollisuutta asua vanhempien luona ei ole.

Olen tiennyt, että olen ollut etuoikeutettu suhteessa aikaisempiin sukupolviin. En osannut kuvitella, että olisin etuoikeutettu myös suhteessa tuleviin sukupolviin. Ehkä juuri siksi olen niin huolissani.

Teiniminä

Tänään töistä palatessani lattialla odotti pala menneisyyttä. Ystäväni oli lähettänyt minulle ystävänpäiväkortin, jossa oli yhteinen kuva meistä teinityttöinä, ehkä 14 -vuotiaina.

Kun naurultani tokenin, ensimmäisenä tuli mieleen, että en ole kyllä enää yhtään sama tyttö, kuin se, joka kortissa virnuilee.

Mutta olenko sitten lopulta muuttunut niin paljoa?

Hiukset ovat lyhentyneet ja titteleitä tullut tilalle. Ja jotain on toivottavasti opittu matkan varrella - kantapään kautta, jollei muuten.

Mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän toivon, etten ole kadottanut sitä kortissa olevaa teinityttöä itsestäni.

Haluan edelleenkin pystyä unelmoimaan samalla tavalla. Ja heittäytymään asioihin samalla innolla ja antaumuksella. Kyseenalaistamaan asioita samalla tarmolla. Kuitenkin uskomaan ja luottamaan ihmisiin yhtä aidosti ja välittömästi. Uskomaan myös itseeni ja unelmiini. Ja etenkin haistattamaan pitkät sille, mitä minun oletetaan olevan ja sen sijaan tekemään asioita juuri niinkuin itse haluan.

Ei, en minä ollut mikään kapinateini. Olin kiltti tyttö. Tosin aina äänessä. Ja aina kaikessa mukana. Olin varmasti ärsyttävä pikkuvanha tärkeilevä pätijä.

Alan olla vakuuttunut, ettei se teinityttö ole kadonnut minusta minnekään.

Muutoksesta

Pian tulee 3 vuotta valmistumisestani. Olen sen jälkeen työskennellyt 5:ssä eri kaupungissa, asunut 6:ssa eri asunnossa, olen muuttanut lyhimmillään 5 päivän varoitusajalla toiseen kaupunkiin, minulla on ollut 5 eri tehtävänimikettä ja 10 määräaikaista työsuhdetta, joista pisin yhden vuoden ja lyhimmät yhden kuukauden.

Ja olen hiton tyytyväinen viimeiseen 3 vuoteen.

Tarkoitukseni ei siis missään nimessä ole valittaa. Olen ihan tietoisesti tehnyt valintani ja olisin voinut valita toisinkin, moneen kertaan. Mutta sen sijaan olen pakannut laukkuni ja ollut valmis lähtemään, kun hyvä ja kiinnostava työtarjous on osunut kohdalle - silläkin uhalla, etten ole aina tiennyt mitä teen ja missä kaupungissa olen seuraavalla viikolla.

Kummallista kyllä, epävarmuuteen olen jollain tapaa tottunut ja oikeastaan oppinut pitämään siitä. Kaikki on avoinna, kaikki on mahdollista. 

Välillä on kuitenkin vähän raskasta elää ja asua jatkuvassa väliaikaistilassa. On aika juureton olo, eikä aina tiedä missä oma koti on. Kaikki tuntuu olevan väliaikaisratkaisua ja ”sitten kun” suunnittelua: Ostan uuden sängyn sitten kun on pysyvä koti, vanhat eriväriset matot kelpaavat ihan hyvin vielä tähän kämppään eikä kirjoja kannata purkaa kirjahyllyyn muutaman kuukauden takia.

Mutta elämässä ainoastaan yksi asia on varmaa: se, että kaikki muuttuu.

Tajusin, ettei tämä jatkuvan muutoksen tila ole vain ohimenevä ilmiö, vaan se tulee jatkumaan vielä hyvin pitkään ja tavalla tai toisella koko elämän. Miksi en siis hyväksyisi sitä? Ja sen sijaan, että suunnittelisin asioita ”sitten kun”, tekisin ne nyt?

Vaikka en välttämättä ole tässä paikassa kovin kauaa, miksi en silti voisi pitää tätä paikkaa kotina? Miksi en eläisi nyt ja tässä ja nauttisi kaikesta mitä tämä paikka ja aika tarjoaa. En tiedä missä olen muutaman kuukauden kuluttua, mutta eikö juuri siksi kannatakin elää nyt eikä suunnitella sitä, mitä ei voi tietää.

Joten purin kirjat kirjahyllyyn ja tilasin itselleni uuden patjan ja sängyn. Olen luonut rutiineja päiviin ja viikkoihin. Minusta tuntuu, että asun kodissa, enkä vain väliaikaisessa kämpässä.