Isoäitini olisi halunnut opiskella, mutta hänen isänsä ilmoitti, että kyllä kotonakin töitä olisi, ja isoäitini haaveet yhteiskoulusta jäivät siihen.
Isoisäni tädit vannottivat viimeisinä vuosinaan äitiäni, että tämä antaisi tyttärensä, minun, opiskella niin pitkälle kuin haluan. He eivät aikanaan voineet, koska heidän piti jäädä hoitamaan nuorempia sisaruksia ja ruokkimaan lehmiä.
Heillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, vaikka olisivat halunneet.
Minä olen saanut varttua yhteiskunnassa, jossa opiskelu on ollut mahdollista lähtökohdista, sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja taloudellisista lähtökohdista riippumatta.
Eikä mahdollisuudet ole rajoittuneet vain opiskeluaikoihin. Valmistumisen jälkeen minun on ollut mahdollista lähteä tekemään uraa alalla, jota haluan tehdä, vaikka se on tarkoittanut harjoittelujaksoja alemmalla palkalla ja tulee vielä vuosien ajan tarkoittamaan lyhyitä määräaikaisuuksia ja sen mukanaan tuomaa epävarmuutta (kuten aiemmassa blogitekstissäni kuvasin). Mutta olen voinut tehdä sen, koska minulla ei ole kuin muutama tuhat euroa opintolainaa maksettavana. Jos sitä olisi suurempi määrä, en olisi lähtenyt rakentamaan näin epävarmaa uraa. Olisin hakeutunut johonkin varmaan ja hyväpalkkaiseen alan työhön, vaikka se ei olisikaan sitä, mitä intohimoisesti haluaisin.
En tiedä olenko enemmän surullinen vai vihainen siitä, että nämä mahdollisuudet ollaan viemässä tulevilta sukupolvilta. Hallituksen kaaveilemat opintotukien leikkaukset ja lainapainotteisuus ovat askel kohti luokkayhteiskuntaa. Se on harppaus takaisin siihen, mitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet. Se on askel kohti epätasa-arvoisempaa Suomea. Se asettaa heikompaan asemaan ne, joiden perheellä ei ole halua tai mahdollisuutta tukea opiskelijaa taloudellisesti. Se asettaa heikompaan asemaan lapset, joilla on useita sisaruksia, sillä kaikkien heidän tukeminen taloudellisesti on entistä mahdottomampaa. Se asettaa heikompaan asemaan kaukaa muuttavat opiskelijat, joiden on pakko hankkia asunto opiskelupaikkakunnalta, koska mahdollisuutta asua vanhempien luona ei ole.
Olen tiennyt, että olen ollut etuoikeutettu suhteessa aikaisempiin sukupolviin. En osannut kuvitella, että olisin etuoikeutettu myös suhteessa tuleviin sukupolviin. Ehkä juuri siksi olen niin huolissani.
Nyt hoidetaan oireita, ei tautia. Tauti on digitalisaatio/robotisaatio, joka on vienyt ihmistyöltä kilpailukyvyn. Se vie keskiluokan työt, hallinnolliset työt, IT-alan työt, palvelualan töistä suuren osan. Siihen ei nykyhallituksen kilpailukykyloikka auta, eihän mekaaninen robotti maksa kuin muuutaman kymppitonnin eikä se tarvitse kuin sähköä työskennelläkseen yötäpäivää 24/7/365. Entiset paperityöt ja hallinnolliset tehtävät hoitava ohjelmistorobotti on vielä halvempi. Robotti ei maksa tuloveroa eikä tarvitse eläkettä, sosiaaliturvaa tai vuosien koulutusta. Nyt on kysymys siitä, miten työn tulokset jaetaan tulevaisuudessa, kun ihmistä ei tarvita tuotannontekijänä. Kuka maksaa robottien syrjäyttämien elämisen? Nyt tarvittaisiin viisautta suunnata koulutus oikein aloille, joissa ihminen kykenee kilpailemaan, joissa tarvitaan inhimillisiä ominaisuuksia. Näitä aloja eivät ole laskentatoimi, ohjelmointityöt, liikenne tai suunnittelutehtävät, joissa ei tarvita innovaatiokykyä. Tämä pitäisi jonkun maksaakin. Leikkaamalla koulutuksesta, erityisesti humanistisista aineista tuhotaan ihmiskunnan tulevaisuus. Kilpailukykyloikkaleikkausten sijaan hallitusten pitäisi paneutua yhteiskuntajärjestelmän perustuksia huojuttavaan ongelmaan: Täydellinen robotisaatio on mahdottomuus nykyisellä tavalla työn tulokset jakavassa markkinataloudessa, tuotteille ei ole kysyntää, kun kuluttajilla ei ole työtä ja kulutusmahdollisuuksia. Vaihtoehtoja on kolme: tuotantovälineiden omistajat maksavat kansalaispalkkaa ihmisille, tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan haltuun tai tapetaan ylijäämäihmiset. Mutta kun on insinnööri pääministerinä, ei ajatella kuin kvartaali kerrallaan.
VastaaPoista