Kuolevaisuudesta

Olen aina pelännyt sairaaloita ja vältellyt niihin joutumista. Niiden hajua ja värejä, potilaita, pitkiä käytäviä, kylttejä, kummallisia laitteita, kiireisiä hoitajia ja lääkäreitä. Se muistuttaa omasta kuolevaisuudesta. Siitä, ettei oma keho olekaan ikuinen ja voittamaton. Siitä, etten olekaan korvaamaton.

Tämä aamu lähti kuitenkin siitä, että kuntosalilla alkoi aivan tajuton päänsärky. En ollut koskaan kuullutkaan ponnistuspäänsärystä (jollaiseksi se lopulta diagnosoitiin tai pikemminkin kaikki muut vaihtoehdot suljettiin pois) ja kun särky ei ollut valitettavan tuttua migreeniä eikä lamauttava kipu hellittänyt puolentoista tunnin aikana kaikista mahdollisista lääkkeistä huolimatta, oli edessä keikka keskussairaalan päivystykseen.

Ensimmäisen kerran sairaalassa ollessani olin helpottunut. Siinä vaiheessa, kun minut laitettiin makuulleen hoitosängylle, jota kuskailtiin edes takas sairaalan käytäviä ja hoito-ja kuvaushuoneita, minun ei tarvinnut enää murehtia mistään mitään. Jos pääni sisällä on räjähtänyt verisuoni tai siellä on tukossa jokin muukin kuin ajatukset, niin nämä selvittävät sen ja tekevät mitä tehtävissä on. Jännä kokemus tällaiselle, joka ei yleensä anna kenenkään auttaa tai pitää huolta. Ensin työkaverit huolehtivat minut kuntosalilta pois ja sitten sairaalaan, sen jälkeen sairaalassa vaan makoilen sängyllä ja annan ammattilaisten hoitaa hommansa.

Kunhan kipu sitten parin tunnin jälkeen alkoi vähän hellittää, oli hoitopöydällä maatessa aikaa ajatella: En minä taidakaan olla kuolematon. Eikä minun kehoni ihan kaikkea taidakaan kestää. Oikeastaan elämä, terveys ja hyvinvointi on aika pienestä kiinni.

Mutta toisin kuin voisi kuvitella, se ei ollut pelkoa. Se oli pikemminkin oman rajallisuutensa hyväksymistä. Että niin se on. Niin se vain on. Enkä minä voi sitä kieltää enkä vältellä. Ainut mitä minä voin tehdä, on pitää mahdollisimman hyvää huolta siitä kehosta ja mielestä, joka minulla on. Hyväksyä se ja elää sen ehdoilla. Niin paljon kuin rakastankin omien rajojeni kokeilemista, pitää muistaa, että vaikka niitä rajoja voi hakea ja kokeilla ja vähän venyttääkin, niitä ei kannata liikaa ylittää.

Mutta ennen kaikkea, jos kerran en olekaan kuolematon ja tämä on se ainut elämä, joka minulla on käytettävissä, niin miksi hitossa tekisin mitään, mikä ei ole eniten ja parasta!



PS. Äidille vielä rautalangasta vääntäen ja häntä itseään lainaten: "Meinasin kuolla, mutten kuollutkaan, niin en sitten ilmoitellut." Eli mistään ei mitään löytynyt (todistettavasti tyhjäpää?), mutta ei se migreeniäkään ollut, joten ilmeisesti aiemmin mainittu ponnistuspäänsärky. Ei vaarallista. Älä murehdi.