Ihmiset, jotka tuntevat minut paremmin kuin minä itse.

Aika pelottavaa, että sellaisia ihmisiä on. Ei montaa, mutta muutama.

He ovat niitä, jotka ovat nähneet minut kun olen ollut heikoimmillani, kun olen tehnyt virheitä, kun olen mokannut ja pahasti, kun olen tarvinnut apua.

Ehkä juuri siksi minä voin olla heille myös kaikista rehellisin. Ei minun tarvitse enää vakuuttaa tai esittää heille mitään, sillä he ovat nähneet minun huonot puoleni. Peli on menetetty, mutta he hyväksyvät minut silti.

Vaikka se on pelottavaa, on myös niin hienoa, että heitä on. Heitä, jotka antavat rehellisen kommentin tekemisistäni, jotka kysyvät minulta ne kysymykset joita en osaa itse itselleni esittää, jotka tietävät mitä ajattelen sen perusteella miten katson heitä, jotka tunnistavat äänensävystäni, asennostani tai liikkeistäni asioita joita en edes itse tiedosta.

Onneksi heitä ei ole kuin muutamia. Se olisi muuten enemmän pelottavaa kuin hienoa.

Politiikkakrapula

Tänä aamuna huomasin sen: olen parantunut krapulasta! Nimittäin kolme vuotta kestäneestä politiikkakrapulasta.

Ihan samalla tavalla kuin Japanin matkojen jälkeen on ollut vaikea asennoitua aikidon treenaamiseen normaalissa arjessa, samanlainen överi politiikasta minulle tuli viime eduskuntavaalien jälkeen oltuani pari vuotta eduskunta-avustajana. Sen jälkeen on tehnyt mieli tehdä jotain vallan muuta enkä ole erityisellä mielenkiinnolla edes seurannut politiikkaa.

Mutta nyt! Puheenjohtajakisat, ministerivaihdokset, eurovaalit, ensivuoden eduskuntavaalit.. voi vitsi, onhan se mielenkiintoista seurattavaa, pohdittavaa ja spekuloitavaa.

Ja ei, en ole lähdössä itse mihinkään mukaan, vaan ensimmäistä kertaa kolmen vuoden jälkeen on noussut taas mielenkiinto seurata poliittista peliä. Mitä sanotaan, miksi sanotaan, miten reagoidaan, kuka, kenen kanssa, mitä luvataan, mitkä aiheet nousevat esille, mistä asioista ei sanota sanaakaan, kuka kieltäytyy, kuka ohitetaan, miten perustellaan, mitä sanovat gallupit, miten niiden jälkeen toimitaan, mitä sitten jos, kuka yllättää...