Olen aiemminkin kirjoittanut vanhasta talosta maalla (Kummitustalosta),
jossa isoisoäitini (kyllä: äidin, isän äiti) on syntynyt, jossa hänen siskonsa
elivät koko ikänsä vanhoina piikoina ja joka nyt on meikäläisellä mökkikäytössä.
Jo muutaman vuoden ajan olen siivonnut taloa ja selvittänyt siellä eläneiden
sukulaisten ja sukupolvien jäämistöä.
Välillä olen pitänyt itseäni ihan hulluna, kun siellä pölyn,
hiirenpapanoiden ja kärpästenraatojen keskellä olen selvittänyt tavaroita.
Uskokaa pois, olen avannut pelon sekaisin tuntein aika monta pientä kääröä
tietämättä löytyykö sisältä vanhoja valokuvia, kuollut hiiri, itse kudotut
villasukat, rikkinäiset alushousut, tyhjiä muovipusseja, kenttäpostia sittemmin
kaatuneilta sukulaisilta, isoisoisoäitini vihkisormus (äidin, isän, äidin äidin)
vai jotain ihan muuta.
Haluaisin kertoa, kuinka nöyräksi siivoaminen minut on
ajoittain laittanut. Kuinka ymmärrän nyt tavaroiden arvon paljon paremmin.
Kuinka tuntuu väärältä omistaa niin paljon turhia tavaroita. Kuinka ymmärrän,
etten ymmärrä kuinka onnellisessa ja yltäkylläisessä asemassa olen ja elän.
Kuinka tajuan, etten osaa riittävästi arvostaa tavaroiden ja hyvinvoinnin
arvoa. Ja kuinka pelkään, että pian taas unohdan arvostavani liian vähän
asioita ja jatkan niiden pitämistä itsestään selvinä.
Haluaisin kertoa kaiken tämän, mutta en löydä sanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti