Tänään töistä palatessani lattialla odotti pala menneisyyttä. Ystäväni oli lähettänyt minulle ystävänpäiväkortin, jossa oli yhteinen kuva meistä teinityttöinä, ehkä 14 -vuotiaina.
Kun naurultani tokenin, ensimmäisenä tuli mieleen, että en ole kyllä enää yhtään sama tyttö, kuin se, joka kortissa virnuilee.
Mutta olenko sitten lopulta muuttunut niin paljoa?
Hiukset ovat lyhentyneet ja titteleitä tullut tilalle. Ja jotain on toivottavasti opittu matkan varrella - kantapään kautta, jollei muuten.
Mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän toivon, etten ole kadottanut sitä kortissa olevaa teinityttöä itsestäni.
Haluan edelleenkin pystyä unelmoimaan samalla tavalla. Ja heittäytymään asioihin samalla innolla ja antaumuksella. Kyseenalaistamaan asioita samalla tarmolla. Kuitenkin uskomaan ja luottamaan ihmisiin yhtä aidosti ja välittömästi. Uskomaan myös itseeni ja unelmiini. Ja etenkin haistattamaan pitkät sille, mitä minun oletetaan olevan ja sen sijaan tekemään asioita juuri niinkuin itse haluan.
Ei, en minä ollut mikään kapinateini. Olin kiltti tyttö. Tosin aina äänessä. Ja aina kaikessa mukana. Olin varmasti ärsyttävä pikkuvanha tärkeilevä pätijä.
Alan olla vakuuttunut, ettei se teinityttö ole kadonnut minusta minnekään.
