Olin lukiossa ja ilman sen tarkempia suunnitelmia elämälleni ajattelin, että voisin ihan hyvin jatkaa vanhempieni viljelemää sukutilaa. Toki halusin opiskella ja mennä yliopistoon, joten ajattelin, että voisin hakea opiskelemaan maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan ja sen jälkeen palata kotitilalle idearikkaaksi maatalousyrittäjäksi, koska kyllähän jonkun lapsista pitää tilaa jatkaa.
Kerroin suunnitelmani äidilleni – ja hän suuttui.
Hän ilmoitti, ettei hyväksy sitä, että tilaa jatkettaisiin pelkästä velvollisuudesta. Se ei kävisi. Minun pitäisi mennä ja tehdä elämässä juuri sitä, mitä haluan. Minun pitäisi opiskella alaa, joka kiinnostaa ja mennä töihin jonnekin ihan muualle – ja jos sen jälkeen vielä haluaisin tulla jatkamaan tilaa, niin sitten voisin tulla. Mutta ennen sitä kotiin ei olisi tulemista. Että he isäni kanssa eivät velvoita kenenkään meistä lapsista jatkavan tilaa, vaan haluavat meidän tekevän juuri sitä mitä haluamme. Ja että tila saa jäädä jatkamatta, jos se ei ketään kiinnosta.
Ja hän oli niin vihainen minulle sen vuoksi, että edes ajattelin sellaista vaihtoehtoa elämälleni, että oli helppoa uskoa hänen todella tarkoittavan sitä.
Äitini on aina tukenut ja kannustanut minua, mitä ikinä olenkin halunnut tehdä. Mutta tuo yksi ja ainut kerta, kun hän suuttui minulle, on ehkä ollut minulle se kaikista tärkein ja vapauttavin. Ehkä hänen tarvitsi suuttua minulle, jotta oikeasti uskoisin hänen tarkoittavan sitä, mitä hän oli koko ikäni minulle kannustamalla yrittänyt kertoa.
Päädyinkin sitten tekemään niitä asioita, jotka minua kiinnostavat ja joita haluan tehdä. Se on ollut helppoa, kun on tiennyt, että on vanhemmat, jotka tukevat minua kaikessa, mitä päätän yrittää.
Äiti, kiitos! Ja hyvää äitienpäivää.
