Muutoksesta

Pian tulee 3 vuotta valmistumisestani. Olen sen jälkeen työskennellyt 5:ssä eri kaupungissa, asunut 6:ssa eri asunnossa, olen muuttanut lyhimmillään 5 päivän varoitusajalla toiseen kaupunkiin, minulla on ollut 5 eri tehtävänimikettä ja 10 määräaikaista työsuhdetta, joista pisin yhden vuoden ja lyhimmät yhden kuukauden.

Ja olen hiton tyytyväinen viimeiseen 3 vuoteen.

Tarkoitukseni ei siis missään nimessä ole valittaa. Olen ihan tietoisesti tehnyt valintani ja olisin voinut valita toisinkin, moneen kertaan. Mutta sen sijaan olen pakannut laukkuni ja ollut valmis lähtemään, kun hyvä ja kiinnostava työtarjous on osunut kohdalle - silläkin uhalla, etten ole aina tiennyt mitä teen ja missä kaupungissa olen seuraavalla viikolla.

Kummallista kyllä, epävarmuuteen olen jollain tapaa tottunut ja oikeastaan oppinut pitämään siitä. Kaikki on avoinna, kaikki on mahdollista. 

Välillä on kuitenkin vähän raskasta elää ja asua jatkuvassa väliaikaistilassa. On aika juureton olo, eikä aina tiedä missä oma koti on. Kaikki tuntuu olevan väliaikaisratkaisua ja ”sitten kun” suunnittelua: Ostan uuden sängyn sitten kun on pysyvä koti, vanhat eriväriset matot kelpaavat ihan hyvin vielä tähän kämppään eikä kirjoja kannata purkaa kirjahyllyyn muutaman kuukauden takia.

Mutta elämässä ainoastaan yksi asia on varmaa: se, että kaikki muuttuu.

Tajusin, ettei tämä jatkuvan muutoksen tila ole vain ohimenevä ilmiö, vaan se tulee jatkumaan vielä hyvin pitkään ja tavalla tai toisella koko elämän. Miksi en siis hyväksyisi sitä? Ja sen sijaan, että suunnittelisin asioita ”sitten kun”, tekisin ne nyt?

Vaikka en välttämättä ole tässä paikassa kovin kauaa, miksi en silti voisi pitää tätä paikkaa kotina? Miksi en eläisi nyt ja tässä ja nauttisi kaikesta mitä tämä paikka ja aika tarjoaa. En tiedä missä olen muutaman kuukauden kuluttua, mutta eikö juuri siksi kannatakin elää nyt eikä suunnitella sitä, mitä ei voi tietää.

Joten purin kirjat kirjahyllyyn ja tilasin itselleni uuden patjan ja sängyn. Olen luonut rutiineja päiviin ja viikkoihin. Minusta tuntuu, että asun kodissa, enkä vain väliaikaisessa kämpässä.

Uudenvuodenlupaus

Saavuttaakseen tavoitteensa, on asetettava realistisia välitavoitteita, joiden saavuttaminen on helppoa ja palkitsevaa. Välitavoitteiden avulla saavutetaan pikkuhiljaa lopullinen päämäärä, jne jne jne..

Ja paskat! Ei toimi minulle.

Minkä takia näkisin vaivaa sellaisen tavoitteen eteen, jonka tiedän saavuttavani helposti? Sellaisen, jonka saavuttamisen jälkeen on vähän pettynyt olo, koska tietää, että olisi pystynyt paljon parempaan, jos olisi jaksanut nähdä vähän enemmän vaivaa? Mutta ei nähnyt, koska ei tarvinnut.

Mutta jos tavoite on epärealistisen korkealla, niin korkealla, että itsekin epäilee, pystyykö sitä saavuttamaan, silloin sen tavoittelemisessa on jotain järkeä. Mitä suurempi tavoite, sitä enemmän sen eteen pitää tehdä töitä ja näyttää itselleen, että pystyy siihen. Ja kun sen saavuttaa, tai pääsee edes lähelle sitä, silloin on ylittänyt itsensä ja voi olla tyytyväinen suoritukseensa. Se palkitsee!

Jos ei ole unelmia, ei ole mitään mitä toteuttaa.

Lupauksen täytyy olla sellainen, että sen saavuttaminen edellyttää reipasta mukavuusalueelta poistumista. Eihän sitä muuten jaksa toteuttaa. Joten:

Minä aion olla kesällä aivan saatanan tikissä kunnossa!

Ai miksi? Jotta tietäisin pystynkö siihen. 

Olen harrastanut vuosikausia liikuntaa, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut muokata kehoani tai hallita painoani kovin tarkkaan. Oikeastaan olen liikkunut niin paljon, että olen voinut syödä ihan mitä halua ja niin paljon kuin haluan - ja niin olen tehnytkin. Enkä treenaa lajeja, joissa olisi painoluokkia tai kilpailua, joiden vuoksi pitäisi säännellä syömistä ja painoa, tai yrittää saada kehosta irti maksimaalisia suorituksia. Olen siis elänyt syömisen ja urheilun kanssa mukavuusalueellani.

En väitä olevani varsinaisesti huonossa kunnossa, mutta en ole ihan niin tikissä kunnossa, kuin voisin olla. Ylimääräistä rasvaa löytyy. Mutta nyt tämä tyttö kokeilee, millaiseen kuntoon pääsee, kun muokkaa ruokavaliota ja treenaamistaan. Minä meinaan olla kesään mennessä sellaisessa bikinikunnossa, että oksat pois!