15-vuotissuunnitelma

Minulta kysyttiin hiljan, missä näen itseni 15 vuoden kuluttua.

Hyvin hämmentävä kysymys. Varsinkin kun kykenen suunnittelemaan elämääni hädin tuskin ensiviikkoon asti. Toki joitakin pitkän tähtäimen tavoitteita minulla on vuoden tai parin päähän, mutta en todellakaan tiedä mitä teen ja mitä olen viiden, saati viidentoista vuoden kuluttua.

Mutta kun kerran kysyttiin niin pitäähän muutama vaihtoehto listata:

- olen kokenut burn outin, ottanut lopputilin ja muuttanut hyvinvointikeskukseen, jossa ohjaan hengitysharjoituksia, juon yrttiteetä ja kirjoitan runoja

- olen nainut rikkaan miehen ja elelen hänen rahoillaan juoden päivät portviiniä ja yrittäen käyttäytyä asiallisesti aina kun pitää suoriutua edustusvaimon tehtävistä

- olen kuollut moottoripyöräonnettomuudessa

- olen edennyt urallani h****tin korkealle ja ystäväni kuulevat minusta lähinnä silloin kun annan asiantuntijalausuntoja suorissa lähetyksissä

- olen vahinkoraskauden seurauksena yksinhuoltaja lähiössä

- olen löytänyt elämäni miehen, opetellut leipomaan pullaa, ryhtynyt pullantuoksuiseksi kotiäidiksi ja muuttanut omakotitaloon järven rannalle

- olemme parhaan kaverini kanssa kaupungin kuumimmat puumat

- olen myynyt omaisuuteni ja muuttanut temppeliin harjoittelemaan Shaolin kung fua

Johtopäätös mieleen tulleista vaihtoehdoista:

1. Olen ehkä vähän äärimmäisyyksiin taipuvainen.

2. Minulla ei ole kovin selkeää suunnitelmaa sille, mitä elämässäni tekisin.

No, jos lähestyn kysymystä siltä kannalta, että mitä haluaisin saavuttaa seuraavan 15 vuoden aikana? Tulee mieleen useampikin asia, joka olisi kiva, mutta hyvin harva asia kuitenkaan on sellainen, joka pitäisi ehdottomasti saavuttaa. Paitsi yksi asia:

Olisin onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä olen ja mitä teen.

Ihan sama tulenko seuraavan 15:sta tai 50:n vuoden aikana onnelliseksi siitä, että koen tekeväni työtä jolla on tarkoitus vai siitä, että muutan miehen perässä kasvattamaan banaaneja Kongoon. Tärkeintä on se, että olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, enkä kadu sitä, että jotain olisi jäänyt tekemättä. Siinä suunnitelmaa kerrakseen seuraavaksi 15 vuodeksi.

Maxi

Lenkkeilin viikonloppuna vanhempieni koirien kanssa pitkästä aikaa sellaisen lenkin, jota teininä juoksin varsin usein silloisen koirani kanssa. Nostalgisissa tunnelmissa aioin kirjoittaa muistoja kyseisestä koirasta, mutta päädyinkin pohtimaan, ovatko vanhempani olleet neroja vai hulluja kasvatusmetodiensa kanssa.

Lapsena halusin oman koiran ja olin 9-vuotias, kun lähdimme katsomaan minulle berhandinkoiran pentua (Beethovenia), mutta jotenkin mukaan tarttuikin vuoden ikäinen pyreneidenpaimenkoira Maxi (Belle), jonka edellinen omistaja oli palauttanut kasvattajalle ongelmakoirana.

Eli vanhempani siis ostivat 9-vuotiaalle minulle vihaiseksi väitetyn, vuoden ikäisen, kouluttamattoman ongelmakoiran, jota aikaisempi omistaja ei pystynyt hallitsemaan ja joka oli niin suuri, että ellen olisi ollut vähän ylipainoinen lapsi, se koira olisi ollut minua painavampi. Ja minun tehtäväni oli kouluttaa koira ja pitää siitä huolta.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vanhempani olivat hulluja.

Mutta ei Maxi vihainen ollut, vain pelokas ja kovapäinen. Eikä ehkä ihan fiksuimmasta päästä (vaikka silloin vihasinkin veljeäni ja hänen kaveriaan siitä, että he haukkuivat Maxia tyhmäksi). Mutta vaikka se koira ei mitään muuta ollut oppinut, siihen se oli ehdollistunut, että jos ihminen nosti kätensä sen lähellä, se pakeni uikuttaen maata pitkin. Sitä oli hakattu.

Näistä lähtökohdista aloin kouluttaa koiraani. Mutta vaikka se kuinka kovapäinen olikin, minä olin vielä jääräpäisempi. Minä koulutin sen koiran, vaikka se vaatikin aikaa ja kärsivällisyyttä, hikeä, huutamista, päättäväisyyttä, väsytystaktiikkaa, kyyneleitä, turhautumista, hampaiden yhteen puremista, komentamista, käskyttämistä. Ja kehuja, herkkupaloja, silittelyä, taputtelua ja rapsuttelua. Ja lähimetsissä, teillä ja poluilla juoksemista, kävelemistä ja samoilua tunteja ja tunteja ja tunteja ja tunteja yhdessä koiran kanssa.


Minä ehkä opetin Maxin kulkemaan hihnassa rinnalla ja istumaan ainakin silloin kun se tiesi varmaksi, että sitä siitä palkitaan. Taitaa kuitenkin olla niin, että Maxi opetti minulle paljon enemmän sen 9 vuoden aikana, jonka se oli iso ja tärkeä osa elämääni. Jos siis joskus vaikutan vähän oudolta, se voi johtua siitä, että vietin teini-iässä enemmän aikaa koiran kuin ihmisten kanssa.


En voi suositella eläinkokeita (en koirilla enkä ihmislapsilla) muutoin suosittelisin kyseisen kasvatusmetodin käyttämistä.

Mitä moottoripyöräily on opettanut?

Alkukesän aikana on jo useampi tuhat kilometriä tullut pöristeltyä viime kesänä hankkimallani pyörällä ja samalla on tullut pohdittua paitsi sitä, miksi siitä niin nauttii, myös sitä, mitä tämä uusi harrastus on minulle opettanut.

Nöyryyttä ja sen, etten olekaan kuolematon 

Se on jännittävä tunne, kun tajuaa kuinka alaston ja avuton pyörän selässä on. Vaikka kuinka olisi kypärä ja suojavarusteet, siinä vaiheessa kun nopeudet nousee, ne ei paljoa lohduta. Varsinkin tällaiselle ihmiselle, jolla on taipumusta kuvitella olevansa kaikkivoipainen superihminen, on harvinaisen kasvattavaa tajuta, että henki saattaa hyvinkin lähteä, jos ajaa mutkaan liian lujaa tai törmää jonkun kanssa.

Samoin ajaessa on ihan eri tavalla säiden armoilla. Pelkästään se, mikä minulle sopii ja mitä haluan, ei olekaan ratkaisevaa, vaan matkanteossa täytyy ottaa huomioon muitakin tekijöitä. Joskus, esimerkiksi ukkosmyrskyn aikana, on pakko nöyrtyä.

Kärsivällisyyttä ja ennakointia

Moottoripyörämentorini totesi, että ”motoristi on aina myöhässä”. Pyörän kanssa onkin ollut pakko opetella varaamaan tarpeeksi aikaa, sillä ihan jo varusteiden kanssa säätämiseen sitä kuluu. Samoin on pakko pysähdellä pitkällä matkalla useammin kuin autolla (tiedän, olen mukavuuden haluinen enkä mikään rautaperse), eikä take away oikein tule kysymykseen. 

Myös liikenteessä ennakoi ja seuraa muita ihan eri tavalla, koska tietää, että varmasti jää toiseksi, jos törmäys tulee. Vaikka välillä on ihan kiva vääntää kahvasta vauhtia, olen kuitenkin todennut, ettei koskaan voi olla niin kiire perille, että sen takia hätäilisi ja vaarantaisi henkensä. Ja miksi kiirehtiäkään perille, kun matkanteko itsessään on niin mukavaa. 

Ja jostain kumman syystä pyörällä tulee harvoin ajettua sitä suorinta mahdollista reittiä. Jotenkin pyörä aina eksyy sellaisille mukaville pikkuteille. En tiedä mistä se johtuu.

Muihin ihmisiin ei voi luottaa

Ihan kuin ei riittäisi, että luonteeltani olen epäileväinen ja työn puolesta minusta on tullut entistä skeptisempi. Pyörällä liikkuminen on vienyt loputkin rippeet luottamuksesta muihin ihmisiin. Kanssa liikenteessä liikkujan ei tarvitse edes olla mikään törttö (ja niitäkin riittää), vaan on tullut opittua ihan se yksinkertainen seikka, ettei pyörää näe yhtä helposti kuin autoa. En todellakaan luota siihen, että risteyksestä tuleva "olen ajanut autoa 30 vuotta, enkä koskaan tee virheitä" -kuljettaja näkee minua. Koko ajan on pakko olla itse hereillä ja epäillä jokaista lähettyvillä olevaa olentoa, on se sitten autoilija, traktori tai ojasta hyppäävä eläin.

Priorisointia

Ette tiedäkään kuinka vähällä tavaramäärällä nainen tarpeen tullen selviää. Kun kuljetuskapasiteetti on hyvin rajallinen, on pakko priorisoida.

Yksin ääneen nauramista. Ja puhumista. Ja laulamista

No nauran, puhun ja laulan minä muutenkin ääneen yksikseni. Mutta missään muualla en tee sitä yhtä paljon enkä nauti siitä yhtä paljon kuin kypärän sisällä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Sillä ajaessa aika usein tajuaa, että on mukavaa ja pidän siitä mitä teen ja mitä olen. Eikä kyse ole vain ajamisesta vaan kaikesta muustakin. Ajaessa sen vaan tajuaa. Tai sitten ajaessa malttaa pysähtyä tajuamaan ja nauttimaan siitä.

Ettei aina tarvitse suorittaa

Myönnetään, että olen ehkä pikkaisen sairaalloinen suorittaja. Pyörällä ajaminen on niitä harvoja hetkiä, kun sallin itselleni sen, etten suorita. Silloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä tai tuottavaa tai kehittävää. Kun kiskaisen kypärän päähän ja hyppään pyörän selkään, silloin unohdan kaiken muun. Ihan sama kuinka rankka työpäivä on takana tai kuinka paljon jokin asia painaa mieltä - minä unohdan sen! Ja se on erilaista unohtamista kuin esimerkiksi aikidossa, jossa unohtaa kaiken muun ennen kaikkea sen vuoksi, että keskittyy niin paljon siihen mitä tekee. Pyörällä ajaessa, vaikka keskittyykin liikenteeseen ja ajamiseen, se ei kuitenkaan ole samanlaista suorittamista kuin aikidossa. Ja se on myös erilaista kuin autolla ajaminen, jossa ajamisen ohella kuuntelee musiikkia tai soittelee kavereille tai pohtii elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea (mistä sinällään siitäkin nautin). Pyörällä sen sijaan voi vaan ajaa, olla kaikessa rauhassa itsekseen oman itsensä seurassa, muiden tavoittamattomissa. Olla ajattelematta. Välittämästä mistään muusta. Olla kiirehtimättä. Olla suorittamatta.

Mahdollisuudet

Isoäitini olisi halunnut opiskella, mutta hänen isänsä ilmoitti, että kyllä kotonakin töitä olisi, ja isoäitini haaveet yhteiskoulusta jäivät siihen.

Isoisäni tädit vannottivat viimeisinä vuosinaan äitiäni, että tämä antaisi tyttärensä, minun, opiskella niin pitkälle kuin haluan. He eivät aikanaan voineet, koska heidän piti jäädä hoitamaan nuorempia sisaruksia ja ruokkimaan lehmiä.

Heillä ei ollut mahdollisuutta opiskella, vaikka olisivat halunneet.

Minä olen saanut varttua yhteiskunnassa, jossa opiskelu on ollut mahdollista lähtökohdista, sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja taloudellisista lähtökohdista riippumatta.

Eikä mahdollisuudet ole rajoittuneet vain opiskeluaikoihin. Valmistumisen jälkeen minun on ollut mahdollista lähteä tekemään uraa alalla, jota haluan tehdä, vaikka se on tarkoittanut harjoittelujaksoja alemmalla palkalla ja tulee vielä vuosien ajan tarkoittamaan lyhyitä määräaikaisuuksia ja sen mukanaan tuomaa epävarmuutta (kuten aiemmassa blogitekstissäni kuvasin). Mutta olen voinut tehdä sen, koska minulla ei ole kuin muutama tuhat euroa opintolainaa maksettavana. Jos sitä olisi suurempi määrä, en olisi lähtenyt rakentamaan näin epävarmaa uraa. Olisin hakeutunut johonkin varmaan ja hyväpalkkaiseen alan työhön, vaikka se ei olisikaan sitä, mitä intohimoisesti haluaisin.

En tiedä olenko enemmän surullinen vai vihainen siitä, että nämä mahdollisuudet ollaan viemässä tulevilta sukupolvilta. Hallituksen kaaveilemat opintotukien leikkaukset ja lainapainotteisuus ovat askel kohti luokkayhteiskuntaa. Se on harppaus takaisin siihen, mitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet. Se on askel kohti epätasa-arvoisempaa Suomea. Se asettaa heikompaan asemaan ne, joiden perheellä ei ole  halua tai mahdollisuutta tukea opiskelijaa taloudellisesti. Se asettaa heikompaan asemaan lapset, joilla on useita sisaruksia, sillä kaikkien heidän tukeminen taloudellisesti on entistä mahdottomampaa. Se asettaa heikompaan asemaan kaukaa muuttavat opiskelijat, joiden on pakko hankkia asunto opiskelupaikkakunnalta, koska mahdollisuutta asua vanhempien luona ei ole.

Olen tiennyt, että olen ollut etuoikeutettu suhteessa aikaisempiin sukupolviin. En osannut kuvitella, että olisin etuoikeutettu myös suhteessa tuleviin sukupolviin. Ehkä juuri siksi olen niin huolissani.

Teiniminä

Tänään töistä palatessani lattialla odotti pala menneisyyttä. Ystäväni oli lähettänyt minulle ystävänpäiväkortin, jossa oli yhteinen kuva meistä teinityttöinä, ehkä 14 -vuotiaina.

Kun naurultani tokenin, ensimmäisenä tuli mieleen, että en ole kyllä enää yhtään sama tyttö, kuin se, joka kortissa virnuilee.

Mutta olenko sitten lopulta muuttunut niin paljoa?

Hiukset ovat lyhentyneet ja titteleitä tullut tilalle. Ja jotain on toivottavasti opittu matkan varrella - kantapään kautta, jollei muuten.

Mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän toivon, etten ole kadottanut sitä kortissa olevaa teinityttöä itsestäni.

Haluan edelleenkin pystyä unelmoimaan samalla tavalla. Ja heittäytymään asioihin samalla innolla ja antaumuksella. Kyseenalaistamaan asioita samalla tarmolla. Kuitenkin uskomaan ja luottamaan ihmisiin yhtä aidosti ja välittömästi. Uskomaan myös itseeni ja unelmiini. Ja etenkin haistattamaan pitkät sille, mitä minun oletetaan olevan ja sen sijaan tekemään asioita juuri niinkuin itse haluan.

Ei, en minä ollut mikään kapinateini. Olin kiltti tyttö. Tosin aina äänessä. Ja aina kaikessa mukana. Olin varmasti ärsyttävä pikkuvanha tärkeilevä pätijä.

Alan olla vakuuttunut, ettei se teinityttö ole kadonnut minusta minnekään.

Muutoksesta

Pian tulee 3 vuotta valmistumisestani. Olen sen jälkeen työskennellyt 5:ssä eri kaupungissa, asunut 6:ssa eri asunnossa, olen muuttanut lyhimmillään 5 päivän varoitusajalla toiseen kaupunkiin, minulla on ollut 5 eri tehtävänimikettä ja 10 määräaikaista työsuhdetta, joista pisin yhden vuoden ja lyhimmät yhden kuukauden.

Ja olen hiton tyytyväinen viimeiseen 3 vuoteen.

Tarkoitukseni ei siis missään nimessä ole valittaa. Olen ihan tietoisesti tehnyt valintani ja olisin voinut valita toisinkin, moneen kertaan. Mutta sen sijaan olen pakannut laukkuni ja ollut valmis lähtemään, kun hyvä ja kiinnostava työtarjous on osunut kohdalle - silläkin uhalla, etten ole aina tiennyt mitä teen ja missä kaupungissa olen seuraavalla viikolla.

Kummallista kyllä, epävarmuuteen olen jollain tapaa tottunut ja oikeastaan oppinut pitämään siitä. Kaikki on avoinna, kaikki on mahdollista. 

Välillä on kuitenkin vähän raskasta elää ja asua jatkuvassa väliaikaistilassa. On aika juureton olo, eikä aina tiedä missä oma koti on. Kaikki tuntuu olevan väliaikaisratkaisua ja ”sitten kun” suunnittelua: Ostan uuden sängyn sitten kun on pysyvä koti, vanhat eriväriset matot kelpaavat ihan hyvin vielä tähän kämppään eikä kirjoja kannata purkaa kirjahyllyyn muutaman kuukauden takia.

Mutta elämässä ainoastaan yksi asia on varmaa: se, että kaikki muuttuu.

Tajusin, ettei tämä jatkuvan muutoksen tila ole vain ohimenevä ilmiö, vaan se tulee jatkumaan vielä hyvin pitkään ja tavalla tai toisella koko elämän. Miksi en siis hyväksyisi sitä? Ja sen sijaan, että suunnittelisin asioita ”sitten kun”, tekisin ne nyt?

Vaikka en välttämättä ole tässä paikassa kovin kauaa, miksi en silti voisi pitää tätä paikkaa kotina? Miksi en eläisi nyt ja tässä ja nauttisi kaikesta mitä tämä paikka ja aika tarjoaa. En tiedä missä olen muutaman kuukauden kuluttua, mutta eikö juuri siksi kannatakin elää nyt eikä suunnitella sitä, mitä ei voi tietää.

Joten purin kirjat kirjahyllyyn ja tilasin itselleni uuden patjan ja sängyn. Olen luonut rutiineja päiviin ja viikkoihin. Minusta tuntuu, että asun kodissa, enkä vain väliaikaisessa kämpässä.

Uudenvuodenlupaus

Saavuttaakseen tavoitteensa, on asetettava realistisia välitavoitteita, joiden saavuttaminen on helppoa ja palkitsevaa. Välitavoitteiden avulla saavutetaan pikkuhiljaa lopullinen päämäärä, jne jne jne..

Ja paskat! Ei toimi minulle.

Minkä takia näkisin vaivaa sellaisen tavoitteen eteen, jonka tiedän saavuttavani helposti? Sellaisen, jonka saavuttamisen jälkeen on vähän pettynyt olo, koska tietää, että olisi pystynyt paljon parempaan, jos olisi jaksanut nähdä vähän enemmän vaivaa? Mutta ei nähnyt, koska ei tarvinnut.

Mutta jos tavoite on epärealistisen korkealla, niin korkealla, että itsekin epäilee, pystyykö sitä saavuttamaan, silloin sen tavoittelemisessa on jotain järkeä. Mitä suurempi tavoite, sitä enemmän sen eteen pitää tehdä töitä ja näyttää itselleen, että pystyy siihen. Ja kun sen saavuttaa, tai pääsee edes lähelle sitä, silloin on ylittänyt itsensä ja voi olla tyytyväinen suoritukseensa. Se palkitsee!

Jos ei ole unelmia, ei ole mitään mitä toteuttaa.

Lupauksen täytyy olla sellainen, että sen saavuttaminen edellyttää reipasta mukavuusalueelta poistumista. Eihän sitä muuten jaksa toteuttaa. Joten:

Minä aion olla kesällä aivan saatanan tikissä kunnossa!

Ai miksi? Jotta tietäisin pystynkö siihen. 

Olen harrastanut vuosikausia liikuntaa, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut muokata kehoani tai hallita painoani kovin tarkkaan. Oikeastaan olen liikkunut niin paljon, että olen voinut syödä ihan mitä halua ja niin paljon kuin haluan - ja niin olen tehnytkin. Enkä treenaa lajeja, joissa olisi painoluokkia tai kilpailua, joiden vuoksi pitäisi säännellä syömistä ja painoa, tai yrittää saada kehosta irti maksimaalisia suorituksia. Olen siis elänyt syömisen ja urheilun kanssa mukavuusalueellani.

En väitä olevani varsinaisesti huonossa kunnossa, mutta en ole ihan niin tikissä kunnossa, kuin voisin olla. Ylimääräistä rasvaa löytyy. Mutta nyt tämä tyttö kokeilee, millaiseen kuntoon pääsee, kun muokkaa ruokavaliota ja treenaamistaan. Minä meinaan olla kesään mennessä sellaisessa bikinikunnossa, että oksat pois!