maanantai 14. syyskuuta 2015

Se oikea

Se tapahtui niin yllättäen. En uskonut kaipaavani sitä, enkä olevani siihen vielä edes valmis. Enkä oikeastaan etsinyt tosissani ketään.

Kun ystäväni puhuivat hänestä minulle ja ehdottelivat asiaa, en uskonut heitä. Hän ei mielestäni ollut yhtään minun tyyppiäni. Mutta ennakkoluulottomasti päätin kuitenkin kokeilla, eihän minulla ollut mitään menetettävää.

Kun tutustuin häneen, olin aivan myyty. Heti ensitapaamisella hän vei jalat altani. En tiennyt, että mikään voisi tuntua niin hyvältä.

Hän ymmärtää minua ja reagoi pienimpiinkin liikkeisiini. Hänessä on haastetta ja jännitystä, jota suhteeltamme kaipaan. Vaikka hän on vakaa ja tasapainoinen, hän on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen. Hän saa minut unohtamaan kaiken muun. Enkä voi uskoa, että hänen jälkeensä kukaan muu enää kelpaisi minulle.

Äitini ei todellakaan pidä hänestä. Ja isänikin mielestä joku muu voisi olla minulle paljon sopivampi. Mutta ehkä hekin hiljalleen hyväksyvät hänet, kun ymmärtävät kuinka onnelliseksi hän minut tekee.

Tuskin maltan odottaa niitä yhteisiä matkoja, joita tulemme kokemaan!

Ja kuinka hyvältä me näytämmekin yhdessä:





keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kummin saatesanat

Minusta tuli muutama viikko sitten kummitäti. Onneksi lapsen hengellistä kasvattamista ei kokonaan jätetty tällaisen kirkkoon kuulumattoman vastuulle, vaan minä saan rauhassa keskittyä kummipojan henkisen kasvun tukemiseen. Aloitin tällaisilla saatesanoilla:
Rakas kummipoika
Kummin tehtävä on olla hengellinen kasvattaja. Hengellisestä kasvusta kovinkaan kaukana ei kuitenkaan ole henkinen kasvu. Onhan kristillinen kirkkokin pyrkinyt vuosisatojen ajan paitsi vaikuttamaan ihmisten arvoihin ja toimintatapoihin, myös kouluttamaan ja sivistämään kansaa.
Henkinen kasvu on ennen kaikkea itsensä kehittämistä ja uuden oppimista. Voidaan puhua henkisestä pääomasta ja sen kartuttamisesta. Ja mielestäni nimenomaan henkinen pääoma on se kaikista arvokkain pääoma, jota ihmisellä voi olla. 
Henkisellä pääomalla en tarkoita vain kirjaviisautta tai akateemista koulutusta, vaan kaikkia taitoja, osaamista, kykyjä ja tietoa, on se sitten vaikka talon rakentaminen tai auton moottorin korjaaminen, urheilulaji tai kehon hallinta, taiteellinen osaaminen, soittaminen, erilaiset kädentaidot, kielitaito, taito tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa tai ammatillinen osaaminen. On se osaaminen laadultaan mitä tahansa, se on arvokasta, sillä oppimalla uutta ihminen kehittää itseään.
Tulet elämässäsi oppimaan paljon erilaisia asioita. Ensimmäiset vuotesi eivät juuri muuta olekaan kuin uusien taitojen ja tietojen oppimista milloin leikin, milloin koulunkäynnin ja milloin kantapään kautta. Mutta uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen ei missään nimessä lopu sen jälkeen, kun olet oppinut kävelemään tai puhumaan, tai kun olet suorittanut oppivelvollisuutesi valtiota kohtaan. Sen sijaan uuden oppimisesta ja itsensä kehittämisestä tulee vuosi vuodelta mielenkiintoisempaa, sillä pystyt itse vaikuttamaan yhä enemmän siihen, mitä ja millaisia asioita opettelet. Yhtäkkiä voitkin panostaa asioihin, jotka sinua kiinnostavat ja joissa haluat kehittyä.
Kummina minä haluan kannustaa sinua opiskelemaan uusia asioita ja ennen kaikkea sellaisia asioita, joita sinä haluat oppia ja tehdä. Ja haluan myös osaltani mahdollistaa sen, että myös voit opiskella ja opetella juuri sinua kiinnostavia asioita. Sen vuoksi kastelahjaksesi olen avannut sinulle pankkitilin, johon on tarkoitus kartuttaa sinulle varoja opiskelujasi varten. Siirsin sinne nyt pienen summan ja tulen vastaisuudessakin esinelahjojen sijasta muistamaan sinua lähinnä tilisiirroilla kyseiselle tilille.
Käyttöoikeudet tuohon tiliin tulet kuitenkin saamaan vasta, kun täytät 18 vuotta. Tämän jälkeen saat käyttää tilille kertyneet varat kuten itse parhaaksesi näet, mutta toivoisin, että kunnioittaisit silloin kummisi toivetta ja lahjan tarkoitusta ja käytät varat jonkin uuden asian oppimiseen. Se voi olla opiskelujen tai opiskelijaelämän rahoittamista, matkustaminen ulkomaille ja uusiin kieliin, kulttuureihin ja ihmisiin tutustumista, harrastukseen panostamista tai vaikka työvälineiden hankintaa voidaksesi kehittyä ammatissasi. Tärkeintä on, että käytät rahat tavalla, joka kehittää sinua ja opettaa sinulle jotakin uutta, jota sinä itse haluat oppia ja tehdä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kuolevaisuudesta

Olen aina pelännyt sairaaloita ja vältellyt niihin joutumista. Niiden hajua ja värejä, potilaita, pitkiä käytäviä, kylttejä, kummallisia laitteita, kiireisiä hoitajia ja lääkäreitä. Se muistuttaa omasta kuolevaisuudesta. Siitä, ettei oma keho olekaan ikuinen ja voittamaton. Siitä, etten olekaan korvaamaton.

Tämä aamu lähti kuitenkin siitä, että kuntosalilla alkoi aivan tajuton päänsärky. En ollut koskaan kuullutkaan ponnistuspäänsärystä (jollaiseksi se lopulta diagnosoitiin tai pikemminkin kaikki muut vaihtoehdot suljettiin pois) ja kun särky ei ollut valitettavan tuttua migreeniä eikä lamauttava kipu hellittänyt puolentoista tunnin aikana kaikista mahdollisista lääkkeistä huolimatta, oli edessä keikka keskussairaalan päivystykseen.

Ensimmäisen kerran sairaalassa ollessani olin helpottunut. Siinä vaiheessa, kun minut laitettiin makuulleen hoitosängylle, jota kuskailtiin edes takas sairaalan käytäviä ja hoito-ja kuvaushuoneita, minun ei tarvinnut enää murehtia mistään mitään. Jos pääni sisällä on räjähtänyt verisuoni tai siellä on tukossa jokin muukin kuin ajatukset, niin nämä selvittävät sen ja tekevät mitä tehtävissä on. Jännä kokemus tällaiselle, joka ei yleensä anna kenenkään auttaa tai pitää huolta. Ensin työkaverit huolehtivat minut kuntosalilta pois ja sitten sairaalaan, sen jälkeen sairaalassa vaan makoilen sängyllä ja annan ammattilaisten hoitaa hommansa.

Kunhan kipu sitten parin tunnin jälkeen alkoi vähän hellittää, oli hoitopöydällä maatessa aikaa ajatella: En minä taidakaan olla kuolematon. Eikä minun kehoni ihan kaikkea taidakaan kestää. Oikeastaan elämä, terveys ja hyvinvointi on aika pienestä kiinni.

Mutta toisin kuin voisi kuvitella, se ei ollut pelkoa. Se oli pikemminkin oman rajallisuutensa hyväksymistä. Että niin se on. Niin se vain on. Enkä minä voi sitä kieltää enkä vältellä. Ainut mitä minä voin tehdä, on pitää mahdollisimman hyvää huolta siitä kehosta ja mielestä, joka minulla on. Hyväksyä se ja elää sen ehdoilla. Niin paljon kuin rakastankin omien rajojeni kokeilemista, pitää muistaa, että vaikka niitä rajoja voi hakea ja kokeilla ja vähän venyttääkin, niitä ei kannata liikaa ylittää.

Mutta ennen kaikkea, jos kerran en olekaan kuolematon ja tämä on se ainut elämä, joka minulla on käytettävissä, niin miksi hitossa tekisin mitään, mikä ei ole eniten ja parasta!



PS. Äidille vielä rautalangasta vääntäen ja häntä itseään lainaten: "Meinasin kuolla, mutten kuollutkaan, niin en sitten ilmoitellut." Eli mistään ei mitään löytynyt (todistettavasti tyhjäpää?), mutta ei se migreeniäkään ollut, joten ilmeisesti aiemmin mainittu ponnistuspäänsärky. Ei vaarallista. Älä murehdi. 

torstai 7. toukokuuta 2015

Äiti

Äitini on yhden kerran ollut minulle vihainen.

Olin lukiossa ja ilman sen tarkempia suunnitelmia elämälleni ajattelin, että voisin ihan hyvin jatkaa vanhempieni viljelemää sukutilaa. Toki halusin opiskella ja mennä yliopistoon, joten ajattelin, että voisin hakea opiskelemaan maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan ja sen jälkeen palata kotitilalle idearikkaaksi maatalousyrittäjäksi, koska kyllähän jonkun lapsista pitää tilaa jatkaa.

Kerroin suunnitelmani äidilleni – ja hän suuttui.

Hän ilmoitti, ettei hyväksy sitä, että tilaa jatkettaisiin pelkästä velvollisuudesta. Se ei kävisi. Minun pitäisi mennä ja tehdä elämässä juuri sitä, mitä haluan. Minun pitäisi opiskella alaa, joka kiinnostaa ja mennä töihin jonnekin ihan muualle – ja jos sen jälkeen vielä haluaisin tulla jatkamaan tilaa, niin sitten voisin tulla. Mutta ennen sitä kotiin ei olisi tulemista. Että he isäni kanssa eivät velvoita kenenkään meistä lapsista jatkavan tilaa, vaan haluavat meidän tekevän juuri sitä mitä haluamme. Ja että tila saa jäädä jatkamatta, jos se ei ketään kiinnosta.

Ja hän oli niin vihainen minulle sen vuoksi, että edes ajattelin sellaista vaihtoehtoa elämälleni, että oli helppoa uskoa hänen todella tarkoittavan sitä.

Äitini on aina tukenut ja kannustanut minua, mitä ikinä olenkin halunnut tehdä. Mutta tuo yksi ja ainut kerta, kun hän suuttui minulle, on ehkä ollut minulle se kaikista tärkein ja vapauttavin. Ehkä hänen tarvitsi suuttua minulle, jotta oikeasti uskoisin hänen tarkoittavan sitä, mitä hän oli koko ikäni minulle kannustamalla yrittänyt kertoa.

Päädyinkin sitten tekemään niitä asioita, jotka minua kiinnostavat ja joita haluan tehdä. Se on ollut helppoa, kun on tiennyt, että on vanhemmat, jotka tukevat minua kaikessa, mitä päätän yrittää.

Äiti, kiitos! Ja hyvää äitienpäivää.