Ihmeparanemisia

Mikä siinä on, että jo lääkäriajan tilaamisen jälkeen kyseinen vaiva alkaa välittömästi helpottaa? Tai jos pyytää jonkun auttamaan teknisessä ongelmassa, ohjelma yhtäkkiä alkaakin toimia itsestään?

Onko ilmiö sukua sille, että aina ennen onnistunut ruokaresepti ei toimikaan, kun vieraita on tulossa syömään? Tai muuten tiellä olevat esineet katoavat, kun niitä tarvittaisiin?

Lomalla

Aika virkistävää ottaa joskus vähän rennommin.

Aloittaa aamu keittämällä pannukahvia puuhellalla.

Maata sohvalla ja jännittää jääkö kärpänen jumiin kattolampun kuvun alle. (Jäi!)

Ihmetellä, miten tulipalot oikein syntyvät, kun itse ei saa uuniin tulta kuivista puista, sanomalehdestä ja tulitikuista huolimatta.

Jäädä sohvalle viltin alle lukemaan kirjaa, koska ulkona sataa.

Olla autuaan tietämätön maailman tapahtumista, koska nettiyhteys keskellä metsää ”kummitustalossa” on melko teoreettinen ajatus.

Olla onnellinen siitä, ettei ehtinyt järjestää lomaviikolleen mitään ohjelmaa, joka olisi sidoksissa aikaan ja paikkaan. Tämän jälkeen on hyvä aloittaa ensiviikolla uudessa työssä.

Kokeen jälkitunnelmia

Koe oli viikko sitten ja tuomaristo myönsi minulle 3. danin aikidossa.

Vapautunut. Se kuvastaa parhaiten tunnelmaa heti kokeen jälkeen ja vielä viikonkin kuluttua. Nyt se on tehty!

Vapautunut ja tyytyväinen fiilis oli
myös koetta seuraavana päivänä.
Kuvassa Igarashi-sensein kanssa
sunnuntaitreenin jälkeen.

Parasta tässä ei kuitenkaan ole uusi vyöarvo, vaan se, mitä kokeeseen valmistautuminen minulle opetti. Valmistautuessa pohdin ja yritin tiedostaa tavanomaista enemmän omaa tekemistäni, liikkumistani, ajatuksiani ja tunteitani. Opin paljon niin aikidosta, mutta ennen kaikkea opin paljon itsestäni.

Tottakai olen yrittänyt opetella samoja asioita muutenkin, mutta itselleni kokeeseen valmistautuminen oli projekti, jonka varjolla uhrasin tavallista enemmän aikaa ja energiaa tällaisten asioiden miettimiseen. Tarkoituksellisesti laitoin monia muita asioita syrjään ja keskityin oppimiseen.
Ja voin suositella samaa kaikille! Että ottaa jonkin projektin, johon uppoutuu, jossa vetää itsensä äärirajoille, jossa kyseenalaistaa oman tekemisensä, jossa pakottautuu tiedostamaan omat puutteensa, jossa etsii omat vahvuutensa, jossa joutuu päättämän mitä haluaa ja mihin pyrkii.

3 päivää kokeeseen

Huomenna torstaina alkaa Helsingissä leiri ja lauantaina leirin yhteydessä on vyökoe. 72 tunnin kuluttua istun kokelasrivistössä ja odotan, että tuomaristo huutaisi nimeni ja olisi minun vuoroni.

Minulta on kysytty mihin vyökoetta voisi verrata työmäärältään ja muutenkin. Voisiko sitä verrata esim. gradun kirjoittamiseen tai opiskelujen pääsykokeeseen?

Kumpikin ovat itseasiassa aika hyviä vertailukohtia.

Gradun taustalla oli vuosien opinnot ja sitten runsaan vuoden ajan itse gradun tekemistä, joka kiihtyi loppua kohden. Samalla tavalla minulla on nyt on taustalla 14 vuotta aikidon treenaamista (jonka aikana osaaminen on hiljalleen kehittynyt) ja sitten runsaan vuoden verran itse kokeeseen valmistautumista, joka on kiihtynyt viimeisten kuukausien aikana. Ja molempien vuoksi olen repinyt hiuksia päästäni, ollut vakuuttunut ettei minusta ole mihinkään, voittanut itseni, ratkaissut ongelmia ja päässyt eteenpäin.

Pääsykoe vuorostaan on, kuten vyökoekin, yksittäinen koetilanne, jossa mitataan osaamista ja paineensietokykyä. Vaikka osaisi kuinka hyvin asiat, koe voi mennä pieleen, jos koetilanteessa jokin häiriötekijä estää onnistuneen suorituksen.

Jos lasketaan yhteen pääsykokeeseen liittyvä jännitys ja gradun kirjoittamiseen liittyvä työ ja tuska, niin aletaan olla aikalailla niissä fiiliksissä, missä minä olen lauantain kokeen suhteen.

9 päivää kokeeseen

Jääkaappini ovesta on muodostunut hiljalleen preppaustaulu, johon olen post-it lapuilla kerännyt ajatuksia, joihin yritän keskittyä. Koetta edeltävänä viikkona jääkaappini ovi siis näyttää lopulta tältä:

Paljon ajatuksia, jokainen tärkeä. Mutta oikeastaan, jos muistan niistä yhden asian, minulla ei ole mitään hätää. Oikeassa yläkulmassa on sydämin varustettu lappu "Luota itseesi".

2 viikkoa kokeeseen

Katselin youtubesta videoita saadakseni ideoita montaa hyökkääjää vastaan tehtävään osioon. Aloitin katsomalla lajin perustajasta Morihei Ueshibasta säilyneitä mustavalkofilmejä, esim. https://www.youtube.com/watch?v=30Sa0PLquFg (10.40 – 12.45 ukko pyörittä kahta ukea aika nätisti) ja Doshun näytöksiä https://www.youtube.com/watch?v=0afWMLpO5oE (montaa vastaan lähtee noin 7.25). 

Sitten vähän liikkumista Tissieriltä https://www.youtube.com/watch?v=6yW-bCmsMw0 (4.10 – 4.30).

Mutta jossain vaiheessa homma lipsahti Steven Seagaliin, ensin ihan treenipuvussa https://www.youtube.com/watch?v=PRiE-Oxt0jU ja sit toisenlaisissa tilanteissa https://www.youtube.com/watch?v=7EAuLL9n42s (jowazaa haulikolla kohdassa 1:35!).

Ja olisihan se pitänyt arvata: lopulta otin oppia montaa vastaan taistelemisesta Beatrixilta, kun se mätkii Crazy 88:a https://www.youtube.com/watch?v=fWqnZTTRkm4

Mitkä ovat siis loppupäätelmät?

Hahmota missä vastustajat ovat. Käytä vastustajien lukumäärää niitä itseään vastaan esim. estämällä tai heittämällä niitä toisiaan päin. Hahmota tila ja käytä sitä hyödyksesi. Älä pysäytä hyökkääjän voimaa vaan hyödynnä sitä. Yhteen hyökkääjään ei liian kauaa aikaa saa tuhlata. Liiku liiku liiku! Mitä ikinä tapahtuukin, älä pysähdy, vaan jatka. Pieni osuma ei tahtia hidasta. Mitä ikinä päätätkin tehdä, tee se. Tulee vastaan mitä vaan, niin antaa tulla vaan.

PS. Ja koska yhtenä hyökkääjänä minulla on oma veljeni, piti katsoa myös oikeaa asennetta vähän isomman ja pelottavamman vastustajan päihittämiseksi. Mutta toisin kuin Gandalf, pitää tekniikka tehdä aina loppuun asti, keskittyminen ei saa herpaantua eikä vastustajalle saa koskaan kääntää selkäänsä. https://www.youtube.com/watch?v=JLclk16PtE4

3 viikkoa kokeeseen

Ekat treenit viikon tauon jälkeen. Jee jee jee, hirveellä innolla treeneihin. Välillä sujui oikein hyvin, olin paikoitellen jopa tyytyväinen tekemiseeni ja siihen, miten sain kontrolloitua hyökkääjää. Mutta sitten välillä taas vaihdettiin tekniikkaa ja paria ja v***u mitä räpellystä oma tekeminen oli.

Se tässä kaikista pahinta ja turhauttavinta onkin: kun tietää miten haluaisi asioita tehdä ja välillä siinä onnistuu, mutta välillä ei sitten lainkaan. Huomaa omat virheensä, eikä silti osaa niitä korjata. Näkee ja joutuu tunnustamaan oman vajaavaisuutensa.

Tällainen fiilis: http://www.youtube.com/watch?v=M_QcRPNfUuE

Pitäisi muistaa; "No, try not! Do or do not. There is no try."

PS: Kävin myös mielessä, että jos nyt murtaisi jalkansa, se olisi kipsissä 4 viikkoa, eikä minun tarvitsisi mennä kokeeseen.

4 viikkoa kokeeseen

Ristiriitainen fiilis. Olen lähdössä kavereiden kanssa loppuviikoksi lomalle, mikä on äärimmäisen mukavaa – mutta tarkoittaa, etten pääse treenaamaan loppuviikkona.

Tunnetta on hankala selittää.

Kokeeseen haluaisi treenata koko ajan. Kuin ei tekisi kaikkeaan kokeen eteen, jos treenimäärät jäävät vain pariin treeniin viikossa (kuten viimeviikollakin kiitos töiden, koulutusten, flunssan ja viikonlopun juhlien).

Tuntuu, että jatkuva treenaaminen on ainut tapa saada edes jonkinlainen mielenrauha. Tai ehkä se on vain helpoin tapa hallita koejännitystä.

Mutta ei se niin saisi mennä. Vaikka valmistautuu kokeeseen, pitäisi pystyä säilyttämään jonkinlainen tasapaino elämässä. Toki tasapaino muuttuu ja joskus panostetaan enemmän aikidoon, joskus työhön, joskus vietetään enemmän aikaa ystävien kanssa, joskus lepuutetaan hermoja ja lomaillaan (ja joskus varmaan pitäisi panostaa parisuhteeseen, jos sellaisen haluaisi toimivan). Tietenkin pitää tehdä myös uhrauksia, jos jollain elämänalueella haluaa eteenpäin, mutta silloinkaan ei saa laiminlyödä kaikkea muuta elämässään. Yin & Yang.

Eli ehkä se mielenrauhani säilyy sittenkin paremmin, jos teen jotain muutakin kuin treenaan seuraavan kuukauden aikana. Passi ja hammasharja siis laukkuun ja treenipuvut pesuun ja odottamaan ensiviikkoa!

5 viikkoa kokeeseen

Tänään se fiilis tuli, jotakuinkin kello 19.52 keskiviikkoiltana teetä juodessa: Olen valmis.

Vyökokeeseen on runsaat 5 viikkoa, mutta enää ei tunnu siltä, että se tulisi liian aikaisin. Sen sijaan toivon, että koe olisi mahdollisimman pian, sillä vaikka se olisi huomenna, olen valmis.

Tässä vaiheessa ei enää opetella mitään uutta. Oikeastaan jo kahdessa aiemmassa mustanvyönkokeessa on pitänyt osata kaikki mahdolliset ja mahdottomat aikidon vartalotekniikat kaikista mahdollisista ja mahdottomista hyökkäysmuodoista. Nyt ne pitää vain osata paremmin.

Toki kokeessa on vähän uusia juttuja (tietyt asetekniikoiden variaatiot, tekniikoita miekkaa tai keppiä vastaan sekä vastatekniikoita, vapaatekniikka 4 hyökkääjää vastaan), mutta ne ovat silti vain pieni lisä siihen, mitä tässä on jo vuosia treenattu. Pohjatyö pitää olla jo tehtynä.

Ei se silti tarkoita, että viimeiset 5 viikkoa olisin kuin kuuluisa Ellun kana. Nyt haetaan oikeaa fiilistä ja varmuutta. Hiotaan omaa tekemistä. Pysytään terveenä, kunnossa ja ennen kaikkea pidetään pää kasassa, vaikka koepäivä lähenee.

Se, että sanon olevani valmis, ei tarkoita että tekniikkani olisi täydellistä – se on kaukana siitä! Koko ajan tuntuu turhauttavalta, kun huomaa omat virheensä. Mutta ei tässä täydellisyydestä olekaan kyse.

Olin nimittäin väärässä, kun viime päivityksessä kirjoitin ”kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua.” Jos yrittää varautua kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin, jotain varmasti unohtuu. Mutta jos tietää, että mitä tahansa voi tulla vastaan ja on varautunut siihen, niin eikö silloin ole varautunut ei kaikkeen? Se saattaa kuulostaa pieneltä erolta, mutta minulle se oli ratkaiseva ajatus – en voi varautua kaikkeen, mutta voin varautua siihen, että kokeessa tapahtuu mitä tahansa ja olla valmis siihen.

Tiedän, että fiilikset tulevat heittelehtimään vielä monta kertaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen valmis kumartamaan pareilleni ja näyttämään mitä osaan.

2 kuukautta

Jos lykkää asioita, koska joskus muulloin voisi olla parempi hetki, ei voi koskaan ryhtyä mihinkään. Sillä koskaan ei ole täydellinen hetki.

Jos lykkää asioita, koska pelkää ettei ole valmistautunut tarpeeksi, ei kannata yrittääkään. Sillä aina voisi valmistautua paremmin ja kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua.

Jos lykkää asioita, koska ei ole varma onko henkisesti valmis, ei voi koskaan ylittää itseään. Sillä koskaan ei ole valmis uuteen.

Jos lykkää asioita, koska pelkää epäonnistuvansa, ei mitään kannata edes aloittaa. Sillä aina voi epäonnistua.

Eli sanotaan se ääneen, etten vaan enää peruisi päätöstäni ja lykkäisi sitä hamaan tulevaisuuteen: aion mennä 25.10.2014 Helsingissä – tasan 2 kuukauden päästä! – aikidon 3. danin vyökokeeseen.

Sodankäynnin taito ja itsensä tunteminen

Sun Tzu kirjoittaa Sodankäynnin taidossa:

Tunne itsesi ja tunne vihollinen niin sadassakaan taistelussa et ole vaarassa.
Kun et tunne vihollista, mutta tunnet itsesi, ovat mahdollisuutesi voittaa tai hävitä yhtäläiset.
Jos et tunne sen paremmin vihollista kuin itseäsi, häviät varmasti jokaisen taistelun.

Eivät ole turhia sanoja. Taitavat päteä moneen muuhunkin kuin sodankäyntiin.

Tavoitelista

Toivottavasti jokaisella on mielessään lista asioista, joita haluaa elämässään tehdä ja saavuttaa.

Juhannuksena päädyin erään muutenkin hyvin kummallisen keskustelun yhteydessä käymään läpi omaa tavoitelistaani. Hämmästyksekseni tajusin, että olen jo suorittanut suurimman osan niistä unelmistani, joita olen tavoitteikseni aikanaan asettanut.

Eli mitäs nyt?
Jäisikö fiilistelemään tähänastisia saavutuksiaan?
Vai lisäisikö listalle liudan uusia asioita, joita tässä vaiheessa pitää mahdottomana?
If you can dream it, you can become it!

Ihmiset, jotka tuntevat minut paremmin kuin minä itse.

Aika pelottavaa, että sellaisia ihmisiä on. Ei montaa, mutta muutama.

He ovat niitä, jotka ovat nähneet minut kun olen ollut heikoimmillani, kun olen tehnyt virheitä, kun olen mokannut ja pahasti, kun olen tarvinnut apua.

Ehkä juuri siksi minä voin olla heille myös kaikista rehellisin. Ei minun tarvitse enää vakuuttaa tai esittää heille mitään, sillä he ovat nähneet minun huonot puoleni. Peli on menetetty, mutta he hyväksyvät minut silti.

Vaikka se on pelottavaa, on myös niin hienoa, että heitä on. Heitä, jotka antavat rehellisen kommentin tekemisistäni, jotka kysyvät minulta ne kysymykset joita en osaa itse itselleni esittää, jotka tietävät mitä ajattelen sen perusteella miten katson heitä, jotka tunnistavat äänensävystäni, asennostani tai liikkeistäni asioita joita en edes itse tiedosta.

Onneksi heitä ei ole kuin muutamia. Se olisi muuten enemmän pelottavaa kuin hienoa.

Politiikkakrapula

Tänä aamuna huomasin sen: olen parantunut krapulasta! Nimittäin kolme vuotta kestäneestä politiikkakrapulasta.

Ihan samalla tavalla kuin Japanin matkojen jälkeen on ollut vaikea asennoitua aikidon treenaamiseen normaalissa arjessa, samanlainen överi politiikasta minulle tuli viime eduskuntavaalien jälkeen oltuani pari vuotta eduskunta-avustajana. Sen jälkeen on tehnyt mieli tehdä jotain vallan muuta enkä ole erityisellä mielenkiinnolla edes seurannut politiikkaa.

Mutta nyt! Puheenjohtajakisat, ministerivaihdokset, eurovaalit, ensivuoden eduskuntavaalit.. voi vitsi, onhan se mielenkiintoista seurattavaa, pohdittavaa ja spekuloitavaa.

Ja ei, en ole lähdössä itse mihinkään mukaan, vaan ensimmäistä kertaa kolmen vuoden jälkeen on noussut taas mielenkiinto seurata poliittista peliä. Mitä sanotaan, miksi sanotaan, miten reagoidaan, kuka, kenen kanssa, mitä luvataan, mitkä aiheet nousevat esille, mistä asioista ei sanota sanaakaan, kuka kieltäytyy, kuka ohitetaan, miten perustellaan, mitä sanovat gallupit, miten niiden jälkeen toimitaan, mitä sitten jos, kuka yllättää...

Nyt eikä kohta

Tiedän, että teen välillä aika nopeita päätöksiä. Joskus asioita voisi pohtia ja valmistella vähän pidempään – se myönnettäköön. Mutta minä olen malttamaton ja vihaan odottamista. Asioiden pitää tapahtua nyt eikä kohta.

Uusin varsin nopealla aikataululla tehty muutos on muuttaminen. Totesin tarvitsevani uuden, pienemmän ja halvemman asunnon. Etsin ja löysin sellaisen, kävin katsomassa, vakuutin vuokranantajan siitä, että minä olen ehdottomasti parempi kuin kukaan muu kiinnostunut, allekirjoitin vuokrasopimuksen ja irtisanoin nykyisen kämppäni. Ja tämä kaikki tapahtui noin 29 tunnissa.

Kuukauden päästä pääsen siis muuttamaan.

Välillä yllätän itsenikin.

Elämää valmistumisen jälkeen?

Silloin tietää, että edellisestä päivityksestä on ihan liian kauan, kun kaverit alkavat soitella kysyäkseen olenko hengissä vaikka en olekaan blogiin mitään kirjoittanut pitkään aikaan. Olenhan minä. (You know me, I'll manage! )

Kuin varkain tuli vuosi täyteen valmistumisestanikin. Pakko myöntää, etten ole vuoden aikana sen tapahtumista täysin sisäistänyt. Ja minä sentään opiskelin vain sen seitsemän vuotta. 

Näin jälkikäteen todettuna opiskeluaika oli hirvittävän helppoa ja turvallista. Sen aikana oli selkeä päämäärä saattaa opinnot jossain vaiheessa loppuun, mutta kaikki päätökset siitä, mitä isona tulee tekemään, saattoi lykätä hamaan tulevaisuuteen eli valmistumisen jälkeiseen aikaan. Valmistumisen jälkeinen elämä tuntui oikeastaan koko opiskeluajan hyvin etäiseltä. Silti se oli jotain, mihin oli koko siihenastisen aikuiselämänsä tähdännyt - joskus enemmän ja joskus vähemmän määrätietoisesti ja tehokkaasti.

Ja sitten yhtäkkiä koitti se hetki, että valmistui. Mitäs sen jälkeen?

Olin kai jotenkin kuvitellut, että valmistumisen myötä saisin valaistuksen ja tietäisin mitä haluan elämässäni tehdä. Nope. En minä vieläkään oikein tiedä mitä ja missä olen isona. Tosin 2000-luvun pätkätyökulttuurissa elämäänsä ei kovin pitkälle tarvitse eikä voikaan suunnitella. Kukapa sitä haluaisi tietää missä on puolen vuoden kuluttua. Helpottavaa? Ehkä. Ainakin kaikki ovet ovat edelleen auki.

Kaikkivoipaisuuskuvitelmaa

Olen ennenkin tunnustanut pyrkiväni siihen, että osaisin ja pystyisin ihan mihin tahansa. Jotta voisin edes itse vakuuttua siitä, etteivät kaikkivoipaisuuskuvitelmani ole vain kuvitelmaa, pitää minun aina silloin tällöin todistaa se itselleni. Välillä on siis kokeiltava omia äärirajojaan, omaa osaamistaan, omia kykyjään.

Ennakkoluulottomasti ja rohkeasti tartuinkin tänään haasteeseen, jonka tiedän oleva kaukana oman vahvuusalueeni ulkopuolella: leivon täytekakun.

Jos siinä onnistun, olen taas monta kuukautta vakuuttunut siitä, että pystyn ihan mihin tahansa.

Edellisestä kakusta on aika tarkkaan vuosi. (Silloin taisin polttaa ensimmäisen kakkupohjan, minkä jälkeen marssin kauppaan ostamaan valmispohjan.) Tänään kuitenkin yllätin itseni ja aloitin leipomisen ostamalla sähkövatkaimen, jollaista en olekaan kahdeksaan vuoteen omistanut.

Mitä ikinä tässä käykään, lisään huomiseen mennessä valokuvan.

--
klo 22.23
Olen erittäin hyvä ellen täydellinen.. erittäin hyvä, täydellinen...

Siivoamisajatuksia

Olen aiemminkin kirjoittanut vanhasta talosta maalla (Kummitustalosta), jossa isoisoäitini (kyllä: äidin, isän äiti) on syntynyt, jossa hänen siskonsa elivät koko ikänsä vanhoina piikoina ja joka nyt on meikäläisellä mökkikäytössä. Jo muutaman vuoden ajan olen siivonnut taloa ja selvittänyt siellä eläneiden sukulaisten ja sukupolvien jäämistöä.

Välillä olen pitänyt itseäni ihan hulluna, kun siellä pölyn, hiirenpapanoiden ja kärpästenraatojen keskellä olen selvittänyt tavaroita. Uskokaa pois, olen avannut pelon sekaisin tuntein aika monta pientä kääröä tietämättä löytyykö sisältä vanhoja valokuvia, kuollut hiiri, itse kudotut villasukat, rikkinäiset alushousut, tyhjiä muovipusseja, kenttäpostia sittemmin kaatuneilta sukulaisilta, isoisoisoäitini vihkisormus (äidin, isän, äidin äidin) vai jotain ihan muuta.

Haluaisin kertoa, kuinka nöyräksi siivoaminen minut on ajoittain laittanut. Kuinka ymmärrän nyt tavaroiden arvon paljon paremmin. Kuinka tuntuu väärältä omistaa niin paljon turhia tavaroita. Kuinka ymmärrän, etten ymmärrä kuinka onnellisessa ja yltäkylläisessä asemassa olen ja elän. Kuinka tajuan, etten osaa riittävästi arvostaa tavaroiden ja hyvinvoinnin arvoa. Ja kuinka pelkään, että pian taas unohdan arvostavani liian vähän asioita ja jatkan niiden pitämistä itsestään selvinä.

Haluaisin kertoa kaiken tämän, mutta en löydä sanoja.

Mitä olen tänään oppinut?

Olen taas oppinut paljon uusia asioita, joista muutaman haluan jakaa teidän kanssanne:

1. Pallo- ja joukkuepelit ovat vaarallisia.
2. Jos kuitenkin päädyt sellaista pelaamaan, älä liu’u polvillasi pitkin lattiaa (ainakaan ilman erittäin hyvää syytä).
3. Älä ainakaan liu’u, jos sinulla on sortsit jalassa.
4. Jos kuitenkin olet liukunut ja saanut polveen kohtuullisen kokoisen pintahaavan, kannattaisi se ainakin puhdistaa.
5. Jos et niin tee ja katsot vielä aamullakin, ettei kyseessä ole lainkaan paha haava (ehkä jopa toteat pahempiakin saaneesi) älä nyt hyvänen aika ainakaan laita sukkahousuja jalkaan ja suoraan haavan päälle.
6. Jos kuitenkin olet sen tehnyt ja illalla toteat, että haava on vuotanut verta/kudosnesteitä/tms ja sen vuoksi ne sukkahousut ovat liimautuneet kiinni haavaan, niin älä revi niitä sukkahousuja väkisin irti haavasta. Älä edes yritä.
7. Tajua viimeistään tässä vaiheessa soittaa äidille ja kysyä kuinka sukkahousut saa irti kuivuneesta haavasta. (Jostain syystä äiti tietää vastauksen)
8. Irrota sukkahousut (siltä osin, kuin et niitä vielä väkisin irti repinyt) äidin ohjeiden mukaan suihkuttamalla haavanpuhdistusainetta sukkahousujen läpi haavaan, anna imeytyä ja hivuta vähitellen irti.

Satakuntalaista kehumista

Suomalaiset eivät yleisestikään osaa kehua tai ottaa kehuja vastaan, mutta väitän, että satakuntalaiset (jollainen itsekin alkuperäisesti olen) ovat tässä asiassa kaikkein huonoimpia. Tai ainakin hyvin omalaatuisia ja vaikeita tulkita.

Jos kehutaan, niin yleensä se tehdään vittuillakseen (anteeksi kielenkäyttöni, mutta jos tunnette satakuntalaisia, niin tiedätte, ettei yhtä kuvaavaa sanaa vain ole olemassa).  Mutta jos vittuillaan avoimesti, niin yleensä se pitää tulkita kehuna (vittuilun kohdetta pidetään sen verran hyvänä, läheisenä tai muuten vaan huomiota ansaitsevana, että sille uskaltaa vähän vittuilla). Jos kukaan ei sano mitään, niin joko asiat ovat hyvin tai vaihtoehtoisesti kaikki on niin päin mäntyä, ettei kannata sanoa mitään.

JOS joku kaunis päivä satakuntalainen kuitenkin oikeasti sanoo jotain hyvää ja samalla tarkoittaa sitä (kyseessä voi olla tyytyväinen murahdus tai sivulauseeseen piilotettu kommentti. Paljon parempaan emme kykene), kannattaa se ottaa tosissaan.

PS. Ystäväni (raumalainen) lisäys: vittuilu on aina jossain määrin kehumista, sillä ei tyhmille ihmisille kannata vittuilla. Sehän menee ihan hukkaan.